Aihearkisto: Tour de Francen historia

Tour de Francen historiaa

Roger Pingeon on poissa

Tour de France -voittajien rivistö on tänä talvena harventunut tiuhaan tahtiin: ensin ikänestori Ferdi Kübler, sitten Roger Walkowiak, tänään 19.3.2017 vuoden 1967 voittaja Roger Pingeon. 76-vuotias ranskalaismestari menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan.

Pingeonin voittovuotta varjosti kisan 13. etapilla tapahtunut dramaattinen brittiajaja Tom Simpsonin kuolema. Pingeon on yksi tuntemattomimmista voittajista, vaikka hän ei ollut edes ainoastaan yhden grand tourin voittaja. Kaksi kesää Tour-mestaruuden jälkeen hän onnistui valloittamaan myös Vueltan. Rogerin pikkuveli René Pingeon ajoi myös ammattilaisena yhden vuoden, isoveljensä tallitoverina tämän voittaessa Vueltan.

Vielä muutama kuukausi Vueltan jälkeen Roger Pingeon oli toinen kesän 1969 Tourilla, jolloin Eddy Merckx juhli ensimmäistä Tour-voittoaan.

Ammattilaisena Pingeon ajoi vuodesta 1965 vuoteen 1974, saavuttaen urallaan kolmisenkymmentä voittoa. Pingeonin ura osui kahden jättiläisen väliin: ennen häntä Jacques Anquetil oli dominoinut kisaa voittaen ensimmäisenä ajajjana Tourin viisi kertaa,  Kannibaali Merckx taas hallitsi 60-luvun lopusta pitkälle 70-luvulle, voittaen niin ikään viisi Touria.

Kolmen mestarin poistumisen jälkeen vielä 23 Tour-voittajaa on yhä elossa. Heistä vanhimman titteliä pitää nyt hallussaan vuoden 1959 mestari, 88-vuotias espanjalainen  Federico Bahamontes, »Toledon Kotka».

Roger Pingeon, vuoden 1967 Tour de Francen voittaja

Roger Pingeon & Tour de France

  • 1965: 12.
  • 1966 : 8.
  • 1967 : Leader du classement général kokonaiskilpailun voitto ja yksi etappivoitto
  • 1968 : 5., kaksi etappivoittoaLeader du classement de la combativité Prix de la combativité (yrittelijäimmän ajajan palkinto)
  • 1969 : 2.,yksi etappivoitto2. parhaan mäkimiehen kisassa (Grand Prix de la montagne)
  • 1970: keskeytys (7.b etapilla)
  • 1972 : keskeytys (9. etapilla)
  • 1974 : 11.

 

Roger Pingeon in memoriam

Muutama muistokirjoitus:

http://www.lemonde.fr/cyclisme/article/2017/03/19/roger-pingeon-vainqueur-du-tour-de-france-1967-est-mort_5097074_1616656.html

http://www.liberation.fr/sports/2017/03/19/cyclisme-roger-pingeon-la-mort-d-un-maillot-jaune-ecorche_1556852

http://www.velonews.com/2017/03/news/tour-de-france-loses-another-former-champion-pingeon_433075

http://www.eurosport.fr/cyclisme/tour-de-france/2017/deces-de-roger-pingeon-vainqueur-du-tour-de-france-1967_sto6099569/story.shtml

 

Roger Walkowiak

Vuoden 1956 Tour de Francen voittaja Roger Walkowiak on tehnyt viimeisen irtiottonsa. Hän poistui joukostamme 6.2.2017. Ferdi Küblerin kuoltua viime joulukuun lopussa Walkowiak sai haltuunsa Tour-voittajien ikänestorin tittelin, jota 89-vuotias ranskalainen ennätti pitää hallussaan ainoastaan hieman yli kuukauden. Nyt vanhimman elossa olevan Tour-voittajan arvonimi siirtyy vuoden 1959 kisan voittajalle Federico Bahamontesille, »Toledon Kotkalle».

Roger Walkowiak syntyi 2. maaliskuuta 1927 Montluçonin kunnassa, joka on Allier-departementin aliprefektuuri ja suurin kaupunki. Montluçon ei ole kuitenkaan mikään metropoli, sillä siellä on nykyäänkin vain karvan yli 37 000 asukasta. Tour on silti käynyt siellä kuusi kertaa, myös kylän oman pojan voittovuonna 1956.

Montluçonin asukkaat hurraavat oman kylän pojalle Roger Walkowiakille. Tour de France 1956 oli lopulta hänen juhlaansa.

Tour à la Walko

Walkowiakin voitto oli niin yllättävä, että se on antanut nimensä omalle ilmauksensakin, Tour à la Walko, »Walkon Touri» tai »Tour Walkon malliin», jolla on vähättelevästi tarkoitettu sattumanvaraista kisaa tai toisen luokan voittajaa. Sattumavoittajan maine varjosti vahvana mäkimiehenä tunnettua Walkowiakia pitkään, olihan hänen menestyksensä Tourilla vaatimatonta – sitä ainoaa voittoa lukuunottamatta.

Vuonna 1956 Tourin lähtöviivalle ei asettautunut kolmea peräkkäistä voittoaan puolustamaan supertähti Louison Bobet, mutta 120:n matkaan lähteneen joukossa oli kovia nimimiehiä. Luxemburgin Charly Gaul, belgialaiset  Jean Brankart ja Stan Ockers, edellä mainittu Bahamontes, italialaisten nokkamies Gastone Nencini. Ilmaiseksi ei yhtäkään Touria ole voitettu, joten pikemminkin »Walkon Tourin» voi sanoa olleen hyvin avoin ja tasainen kilpailu, jossa nähtiin paljon irtiottoja ja rajua mittelöä sekä taktisesti onnistunut ja huippukunnossaan oleva yllätysvoittaja.

Tour tarvitsee myös yllätyksiä. Tourin tuonaikainen johtaja Jacques Goddet on sanonut, että Walkowiak oli voittaja, josta hän piti eniten. Ehkä Walkowiak olisi löytänyt kuntopiikkinsä useamminkin kuin vain kerran, jollei hänen terveytensä olisi ollut vuoden 1954 Marokon ympäriajon aikana saadun punataudin riivaama niin monen vuoden ajan.

Voittoa seuraavana vuonnakin Walkon täytyi jättää leikki kesken, mutta vastineeksi tuona kesänä nähtiin seuraavan supertähden esiinnousu, kun Jacques Anquetil tuli ja voitti ensimmäisen Tourinsa.

Walkowiakin Tourit

  • 1951: 57.
  • 1953 : 47.
  • 1955: keskeytys 11. etapilla
  • 1956:  Maillot jaune kokonaiskilpailun voitto
  • 1957: keskeytys 18. etapilla
  • 1958: 75.

 

L’Équipe-lehden artikkeli Walkowiakin kuolemasta.

Cyclingweekly-lehden muistokirjoitus Walkowiakille.

 

Jacques Anquetil oli luokittelematon myös ihmissuhteissaan

 

Tänään on »mestari Jacquesin» syntymäpäivä. 8.1.1934 syntynyt Jacques Anquetil olisi nyt 83-vuotias, jollei syöpä olisi vienyt häntä 18.11.1987, siis jo 53-vuotiaana. Velofilon lukijat ovat varmasti  huomanneet, että Anquetil on yksi suosikeistani: myyttinen ajaja, miltei puolijumala – ja kiehtova persoonallisuus.

Velofilossa on esitelty Anquetilin viime vuosisadan kovimmaksikin ylistettyä urheilusuoritusta, pelastautumista kuolemalta, voiton juonimista joukkuetoverille sekä esitelty muutama kirja mestarista ja pari anekdoottia. Syntymäpäivän kunniaksi tehdään tänään kaksi paljastusta lisää »Quincampoixin Vikingin» (le Viking de Quincampoix) hahmosta.

(I) Intohimona lukeminen

Vuoden 1966 Tour-voittaja Lucien Aimar, Anquetilin joukkue- ja huonetoveri kertoo kapteeninsa yöelämästä kilpailumatkoilla:

»Kello kymmenen aikaan illalla minä nukahdin ensimmäisenä. Hän aloitteli silloin toista elämäänsä, yöllistä elämäänsä, jota suuri yleisö tai hänen fanit eivät tunteneet. Hän luki pitkään yöhön. Jacques oli suuri lukija, kirjojen rakastaja, joka luki melkein joka ilta eri kirjaa. Janine [Anquetilin vaimo] toimitti hänelle säännöllisesti matkalaukullisen kirjoja. Mitä hän luki? Pääasiassa romaaneja. Aluksi hänen lamppunsa valokeila häiritsi minua, mutta ajan myötä totuin siihen.»
Lucien Aimar, Le Temps de champions, s. 101.

(II) …ja naiset!

Jacquesin tytär Sophie Anquetil aiheutti kohun vuonna 2004 julkaisemalla kirjan Pour l’amour de Jacques, jossa hän paljasti perheensä ihmissuhdekuviot. Jos Jacques Anquetiliä kutsuttiin pyöräilijänä normit ylittäväksi (hors norme) ja mahdottomaksi luokitella (inclassable), niin samaa voidaan sanoa hänen ihmissuhteistaan. Ne ovat nimittäin jokseensakin erikoiset ja epätavalliset.

Olen yrittänyt ottaa niistä kuvioista selkoa, mutta taktiikan mestari J. Anquetil on tiputtanut minut kyydistä moneen kertaan. Olen pyrkinyt tekemään mestarin perhesuhteista ylipyyhittävän apukuvion, mutta en ole tämän parempaan vielä pystynyt:

Anquetilin klaani.

Kioskikirjallisuudestakaan harvoin löytyy moista ihmissuhteiden sekamelskaa ja Seiska-lehti olisi innoissaan tällaisista paljastuksista. Yritetään vääntää rautalangasta.

Vaihe 1: Jacquesin ensimmäinen avioliitto

Vuonna 1958 Jacques Anquetil menee naimisiin Jeaninen kanssa, joka oli aiemmin naimisissa Jacquesin lääkärin ja ystävän kanssa. Jeaninella on kaksi lasta – Alain ja Annie – aiemmasta liitostaan, joista tulee Jacquesin ottolapsia. Pari on hyvin onnellinen ja Jeanine seuraa Jacquesia usein kisamatkoilla, on samalla myös tämän autonkuljettaja ja monessa suhteessa managerikin.

Vaihe 2: Ménage à trois 

Jacquesin lopettaessa urheilu-uransa hän halusi saada rakkaiden ottolapsiensa lisäksi myös omaa lihaansa ja vertansa olevia perillisiä. Jeanine-vaimonsa kaksi ensimmäisen avioliiton raskautta olivat vaatineet veronsa, eikä hän pystynyt enää saamaan lisää lapsia Jacquesin kanssa. Jacques & Jeanine alkoivat miettiä mistä löydettäisiin sijaisäiti synnyttämään Jacquesille lapsi.

Ratkaisu löytyikin oman katon alta, sillä Annie, Jacquesin ottotytär hoisi homman. Suhde ei ollut insestinen, sillä Annie ei ollut Jacquesille sukua, ’ainoastaan’ hänen kasvattamansa ottotytär. Mutta kaiken kukkuraksi Annie ja Jacques kuitenkin rakastuivat ja Jacques jakoikin aikansa ja vuoteensa sekä äidin että tyttären kanssa vuosia. Sophie sai kaksi äitiä: biologisen äitinsä Annien ja Jeaninen, joka usein esiteltiinkin Sophien »äitinä». Kolmio:

1. Jacques:
2. Jeanine : Jacquesin vaimo, Annien äiti ja Sophien (iso)äiti
3. Annie: Jacquesin ottotytär ja lapsen (Sophie) äiti ja rakastajatar

Kolmio kesti 12 vuotta, kunnes tuolloin hieman yli 30-vuotias Annie päätti lähteä ménage à trois -suhteesta.

Vaihe 3: toinen avioliitto

Vaihe kolme käynnistyi kun Jeaninen poika, ja siis Jacquesin ottopoika, Alain muutti vaimonsa Dominiquen kanssa samaan taloon muiden kanssa. Alain sai pian tarpeekseen ja muutti muualle. Taktikko Jacques yritti saada Annien palaamaan alkamalla suhteeseen ottopoikansa Alainin ex-vaimon Dominiquen kanssa. Annie ei palaa, joten Jacques meni naimisiin Dominiquen kanssa. Toisesta liitosta syntyi Jacquesin toinen biologinen lapsi Christopher vuonna 1986, vain vuotta ennen kuin »mestari Jacques» kuoli syöpään.

* * *

Oliko J–J–A-kolmiosuhde sittenkin tuplasti insestinen (ainakin moraalisesti ja psykologisesti), sillä (1) sama mies oli suhteessa äitiin ja tyttäreen sekä toisaalta (2) ottotyttäreensä. Sophie Anquetil kiistää tämän sillä, että hänen biologinen äitinsä ja isänsä eivät olleet verisukulaisia.

Suhteet olivat hieman mutkikkaita. Esim. Sophie Anquetlillä oli kaksi äitiä, hänen isoäitinsä on hänen toinen äitinsä. Sophien setä Alain on siten samalla hänen veljensä. Niin, ja onhan Sophien äitikin toisaalta myös hänen siskonsa…

Sophie Anquetil kertoo monessa yhteydessä, että hänen lapsuutensa oli loistava, koska hänellä oli kaksi rakastavaa äitiä ja rakastava isä. Häneltä ei koskaan salattu mikä asioiden todellinen laita oli. Sophien mukaan hänen isänsä oli rohkea mies, joka uskalsi pitää saman katon alla vaimonsa sekä rakastajansa. Jacques Anquetil oli omassa luokassaan myös ihmissuhteissaan.

* * *

Lisää ulottuvuuksia tähän suhteeseen löytyy Sophie Anquetilin kirjasta Pour l’amour de Jacques (Grasset, Paris 2004. 197 s.).

Lue myös Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape, joka on kaikin puolin suositeltava kirja Anquetilistä (Mainstream Publishing, alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).

Katso myös Sophie Anquetilin televisiohaastattelu:

tai

http://www.ina.fr/video/I09034573/sophie-anquetil-a-propos-de-son-pere-jacques-anquetil-video.html

INAn arkistosta löytyy muutenkin paljon helmiä, kuten tämä dokumentti Anquetilistä vuodelta 1963:

http://www.ina.fr/video/CPF04007181/jacques-anquetil-video.html

 

Adieu, Ferdi Kübler

 

Vuoden 1950 Tour de Francen voittaja Ferdi Kübler on poissa. 29.12.2016 97-vuotiaana kuollut Kübler oli vanhin elossa olevista Tour-mestareista ja historian ensimmäinen sveitsiläinen kisan voittaja. Hän oli kotimaassaan erittäin suosittu urheilija, joten vielä kauan hänen uransa loppumisen jälkeen, vuonna 1983, hänet valittiin »vuosisadan sveitsiläiseksi urheilupersoonaksi». Ei liene väärin peesata arvostetun pyöräilykirjailijan Jacques Augendren arviota, jonka mukaan hän on yhä kaikkien aikojen paras sveitsiläinen pyöräilijä. Hän oli erinomainen rouleur-tyyppinen tasamaan kiitäjä ja raju iskijä, mutta pärjäsi myös vuorilla.

24.7.1919 syntynyt Ferdinard (tai Ferdi ja myös Ferdy) Kübler oli melkoinen persoona, joten hän sai monenmoisia lempinimiä: »Adliswilin kotka», »Hullu pyöräilijä» (Le Fou pédalant), »Mieshevonen» (L’Homme cheval) ja hänen kannattajiensa suosiman »Herra 100 000 volttia». Itse hän saattoi sanoa itsestään: »Ferdi, suuri mestari», eikä ollut siinä ollenkaan harhateillä.

Kerrotaan, että miehen lapsuus oli vaikea ja hänen isänsä varsinainen despootti. »Lapsuuteni karaisi minua. Pienestä pitäen opin kestämään kärsimystä ja se auttoi minua urallani.» Vuonna 2003 Tourin satavuotisjuhlissa hän kertoi Équipe-lehdelle: »Minusta tuli mestari koska olin köyhä. Minä taistelin syödäkseni, saadakseni paremman elämän. Voitin Tour de Francen koska haaveilin siitä, koska tiesin, että sen jälkeen en enää koskaan olisi köyhä.»

Küblerin ammattipyöräilijän ura kesti vuodesta 1940 aina vuoteen 1957 asti. Hän voitti maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden vuonna 1951, kahtena vuonna peräkkäin Liège–Bastogne–Liège & Flèche wallonne -tuplan (1951 & 1952), viisi Sveitsin mestaruutta, Sveitsin ympäriajon kolme kertaa, kaksi kertaa Tour de Romandien – kaikkiaan yli 400 kisaa!

Keltaisessa 1947 ja 1950

Ensimmäinen sodan jälkeinen Tour ajettiin vuonna 1947, jolloin kotimaassaan sotavuosina menestystä kerännyt Kübler pääsi myös mukaan. Ensimmäisellä Tourillaan Kübler oli vielä kuin hullu hevonen, vaikeasti hallittava. Kokonaiskilpailun menestyksen suhteen hänellä ei vielä ollut tarvittavaa tasaisuutta ja taktista kypsyyttä, mutta räjähtävyyttä löytyi. Hän voittikin heti ensimmäisen ajamansa Tourin etapin (Paris–Lille) ja nappasi itselleen keltaisen paidan. Kübler oli Tourin historian 51. keltapaidan kantaja. Seuraavalla etapilla hän ei kuitenkaan pystynyt paitaa säilyttämään, mutta poimi vielä viidennen etapin voiton ennen kuin joutui keskeyttämään seitsemännellä etapilla.

Ferdinand Kübler ja André Mahé irtiotossa vuoden 1947 Tourin ensimmäisellä etapilla.

Täysosuma tuli sitten vuonna 1950, kun Gino Bartali kiivastui yleisön käyttäytymiseen ja koko Italian joukkue jätti kisan kesken. Nyt tasaisesti ajanut ja kaikkiaan kolme etappia voittanut Kübler ei saamaansa paitaa enää pois luovuttanut, vaan juhli voittoa Pariisissa. Hän voitti kaksi aika-ajoa, joista jälkimmäisessä – peräti 98 kilometriä pitkässä aika-ajossa välillä Saint-Étienne–Lyon – hän suorastaan murskasi muut kilpakumppaninsa. Myöhemmin kolme Touria voittava Louison Bobetkin jäi hänelle 9 minuuttia. Kokonaiskisan lopputuloksissa eroa toiseksi tulleeseen belgialaiseen Stan Ockersiin oli yhdeksän ja puoli minuuttia, Bobet oli kolmantena yli 22 minuttia perässä ja Raphaël Géminiani neljäntenä reilut puoli tuntia hävinneenä.

Kübler oli todella otettu ranskalaiselta yleisöltä saamastaan huomiosta. Hän uskoutui sveitsiläiselle reportterille: »Viimeisellä etapilla luulin olevani ranskalainen, niin paljon he minulle hurrasivat, ja se teki minuun suuren vaikutuksen.»

Kübler versus Koblet

Sveitsiläisen pyöräilyn kultakausi osui sodan jälkeiseen aikaan, jolloin Küblerin lisäksi toinen samankaltainen sveitsiläisnimi jatkoi siitä mihin Kübler jäi vuonna 1950. Vuoden 1951 Tourin voitti näet Hugo Koblet Zürichistä. Miehiä ei ole syytä nimien samankaltaisuudesta huolimatta sekoittaa, sillä kuusi vuotta Kübleriä nuorempi Koblet oli kuin toisesta maailmasta.

Jos Kübler oli tumma työhevonen, vikuri ja oikukas, samalla kuitenkin aito ja rehellinen, niin Koblet oli vaalea, pehmeästi ja elegantisti polkeva tyyliniekka, hirmuinen luonnonlahjakkuus. Küblerissä personifioitui ne perinteiset arvot, joita sveitsiläiset mielellään itseensä olivat liittäneet: kova työnteko, sitkeys ja voimakas tahto.

Koblet sen sijaan edusti modernia maailmaa, joten moinen nuori urbaani hedonisti tuntui monesta konservatiivisesta sveitsiläisestä jopa epäsveitsiläiseltä. Koblet huolehti ulkonäöstään, hänen ajamisensa oli aina äärettömän tyylikästä ja vaivattoman näköistä. Koblet luotti luonnonlahjoihinsa eikä Küblerin tyyliin raatanut tosikkomaisesti treeneissään vaan tuntui tekevän vain minimitreenit – muuten hän käytti aikansa nauttinen mukavasta ja huolettomasta seurapiirielämästä.

Ranskassa samaiset arkkityyppimäiset piirteet yhdistettiin 1960-luvulla moderniin nautiskelijaan Jacques Anquetiliin ja perinteiset maaseudun hyveet Raymond Poulidoriin.

Näiden kahden ison K:n jälkeen yksikään sveitsiläinen ajaja ei ole Touria voittanut.

Ventoux vie voiton Ferdistä

Mont Ventoux -artikkelissa kerrottiin Küblerin dramaattisista vaiheista tämän kaljun vuoren syleilyssä vuoden 1955 Tourilla. Otan oikeuden lainata pitkähkön pätkän tuosta kirjoituksesta tähän uudelleen:

18.7.1955. Tourin 11. etappi Marseille–Avignon, 198 km, sisältäen nousun Mont Ventoux’lle Bédoinin kautta. Sveitsiläinen mestariajaja, vuoden 1950 Tour-voittaja Fredinard »Ferdi» Kübler ajoi kuin aika-ajoa Cavaillonista kohti Bédoinin kylää Mont Ventoux’n juurella. Ferdi hyökkäsi vielä täysiä vuoren kimppuun, kun Raphaël Géminiani varoitti häntä: »Ferdi, varohan, Ventoux ei ole kuin muut mäet.» Itsevarmana Ferdi vastasi: »Ferdi ei myöskään ole mikä tahansa mestari» ja jatkoi samaa tahtia.

Hetken päästä Ferdi Kübler alkoi puhua itsekseen saksaksi. Sitten hänen ajonsa meni sellaiseksi siksakiksi, ettei tie meinannut riittää. Ferdi katkesi, Géminiani ja muut kilpakumppanit painoivat lakki kallellaan hoipertelevan Ferdin ohi.

Tallipäällikkö Alex Burtin rohkaisee hoipertelevaa Ferdi Kübleria.

Ihmeen kaupalla Ferdi pääsi kapuamaan vuoren huipulle, laskeutumaan hengissä Malaucènen kylään ja jatkamaan matkaansa saksaa mongertaen kohti etapin maalia Avignonissa. Hän kaatui matkalla useampaan kertaan. Lopulta Ferdi pysähtyi kahvilaan juomaan oluen ja hypättyään takaisin pyöränsä selkään hän meinasi lähteä väärään suuntaan. Katsojat yrittivät saada häntä kääntymään oikeaan suuntaan, jolloin Ferdi huusi: »Pois alta, jättäkää minut rauhaan. Ferdi on tullut hulluksi. Ferdi räjähtää!»

Illalla Ferdi Kübler oli taas järjissään ja rauhallinen, mutta päätti keskeyttää Tourin. Hän vaikeroi: »Ferdi on vanha, liian vanha… Ferdiä sattuu… Ferdi tappoi itsensä Ventoux:lla… Tour on ohi minulta.» Kübler ei enää ikinä palannut Tourille, se jäi myös hänen uransa viimeiseksi Grand Touriksi. 

Tarinassa on paljon totta, mutta usein kirjallisuudessa siteerattu sananvaihto Géminianin ja Küblerin välillä on Géminianin kertoman varassa, sillä […] vuoden 1951 maantiepyöräilyn maailmanmestari ja kotimaassaan erittäin arvostettu Kübler kiistää keskustelun menneen näin. Géminiani on hyvä kertomaan tarinoita ja varsinkin Tourilla hyvät tarinat ovat todellisuutta ihmeellisempiä, joskus jopa muuttuvat todeksi, ainakin legendoiksi.

* * *

Kübler on todellinen legenda. 97-vuotiaana hän oli vanhin elossa oleva Tour-voittaja. Nyt tämä kunnia olla vanhin elossa oleva Tour-voittaja siirtyi Roger Walkowiakin harteille. 89-vuotias »sattumavoittaja» Walkowiak voitti vuoden 1956 Tourin.

Ferdi Kübler 1954.

Kilpauransa jälkeen Kübler toimi seitsemän vuotta spottipäällikkönä ja oli kiinnostunut pyöräilystä maaliviivalle asti. Viimeisinä vuosinaan hän kannusti maamiestään Fabian Cancellaraa – näiden miesten välillä vallitsi molemminpuolinen kunnioitus. Kübler työskenteli myös hiihto-opettajana ja harrasti golffia.

Kübler esiintyy myös kuuluisan ranskalaisen ajattelijan Roland Barthesin teoksessa Mythologies sekä kokeilevan kirjailijan Georges Perecin kuulussa teoksessa Je me souviens.

Küblerin Tourit

5 osallistumista: yksi voitto, yksi toinen sija ja kolme keskeyttämistä. Kaikkiaan 8 etappivoittoa.

1947: keskeytys (7. etappi), 2 etappivoittoa (1. ja 5. etappi), keltapaidassa yhden päivän

1949: keskeytys (18. etappi), yksi etappivoitto (5. etappi)

1950: Kokonaiskilpailun voitto, kolme etappivoittoa (6., 16. ja 20. etappi), keltapaidassa 11 päivää

1954: Kokonaiskilpailun toinen, pistekilpailun voitto, mäkikilpailun kuudes, kaksi etappivoittoa (5. ja 14. etappi sekä myös joukkueaika-ajon voitto etapilla 4)

1955: keskeytys (12. etappi)

Kirjallisuutta

Augendre, Jacques: Petites histoires secrètes du Tour… Solar, Paris 2015.

Sergent, Pascal: Maillot jaunes – Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob-Duverner, Paris 2013.

Katso myös
https://fr.wikipedia.org/wiki/Ferdi_Kübler

http://www.lematin.ch/sports/cyclisme/ferdi-kuebler-decede/story/23157098

Ferdi Kübler – Tour de Suisse (1948):

1951: Rad Tour de Suisse mit Ferdy Kübler:

Samalta aikakaudelta lue myös:

Jacques Anquetilin ihmetupla – 1900-luvun kovin urheiluteko!

Ennätykselliset viisi Tour de Francea voittaneella Jacques Anquetilillä oli vuoden 1965 alussa mietinnän paikka. »Mestari Jacquesin» palkintokaappi oli täyttynyt usean vuoden jatkuneessa voittosateessa. Suurvoittojakin oli tullut roppakaupalla. Vuonna 1963 Anquetil oli napannut Tour–Vuelta-tuplan ja seuraavana vuonna hän oli saavuttanut Giro–Tour-tuplan. Näin hän oli ensimmäinen kaikki kolme grand touria voittanut ajaja, ensimmäinen samana vuonna Vueltan ja Tourin voittanut kuski sekä ensimmäinen ranskalainen Giron valloittaja.

Anquetilin tallipäällikkö Raphaël Géminiani oli taiturimainen strategi, joka sai »la Caravelle» -lempinimen saaneen mestariajajan nousemaan aina yhä huimempaan lentoon. »Gem» mietti kuumeisesti mihin temppuihin hän saisi suojattinsa innostumaan tällä kertaa.

Anquetilin voimilla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, joten oli aika keksiä jotain aivan käsittämättömän kovaa; jotakin, joka todella jäisi historiankirjoihin ylittämättömänä saavutuksena. Mikä haaste olisi riittävän kova? Semminkin kun Anquetil oli päättänyt jättää kaudella 1965 väliin kaikki grand tourit (Giro, Tour, Vuelta). Mitä keksiä kun Tour ja muut grand tourit eivät riitä?

Tässä kohtaa täytyy taas muistaa, että tuolloin ammattipyöräilijöiden tulot kertyivät eri tavalla kuin nykyään. Grand tour -kisojen voitoista saadut palkkiot eivät olleet vielä nousseet nykypäivän tasolle, joten suuri osa huippuajajien tuloista tuli Tourin jälkeen järjestettävien Criterium-kisojen osallistumispalkkioista. Nämä kisat olivat todella suosittuja, sillä kaikki pyöräilynystävät halusivat nähdä sankarinsa livenä kisailemassa omalla kotiseudullaan. Monet maantiekuskit ajoivat lisäksi ratakisoja ja cyclocrosskisoja. Ammattiajajat joutuivat siten polkemaan paljon kisoja, eikä sellaiset 220–250 kisapäivää vuodessa ollut ollenkaan tavatonta.

Géminiani – joka sai oman menestyksekkään ammattilaisuransa aikana nimen le Grand Fusil, »Iso Kivääri» – löysi kisakalenteria selatessaan Anquetilin kaliiberille sopivan haasteen. Dauphiné Libéré, tuo viikon verran kestävien kisojen helmi, päättyi siten, että muutamaa tuntia sen jälkeen alkaisi Bordeaux–Paris-kisa, tuo yhden vuorokauden kisojen kunkku, 557 kilometriä pitkä jättiläinen! Eihän kukaan voisi yrittää voittaa raatelevaa Bordeaux–Paris-kisaa suoraan vuoristossa ajettevan viikon etappikisan perään?

Kuinka mestari taivutellaan riskipeliin?

Anquetil oli oman arvonsa erittäin hyvin tunteva. Hän halusi myös vimmaisesti voittaa, mutta vielä sitäkin enemmän hän inhosi häviämistä. Hän osasi myös sodankäynnin yhden tärkeimmän taidon eli mestari osasi valita taistelunsa hyvin: siis vain ne, jotka voi ja kannattaa voittaa. Mestari Jacquesille ei niinkään merkinnyt mitään pelkät tittelit ja niiden voittaminen, vaan pyöräily oli hänelle ammatti ja liiketoimintaa, jonka tarvitsi olla myös rahallisesti kannattavaa. Miten laskelmoiva Anquetil saataisiin ryhtymään näin riskialttiiseen yritykseen?

Anquetiliä oli vaivannut se, ettei hän ollut saanut pyöräilevän Ranskan kansan jakamatonta ihailua, vaikka hän oli kaiverruttanut historiankirjoihin ennennäkemättömän voittolistan. Erityisesti  normandialaista sapetti se, että »ikuinen kakkonen», kansansuosikki Raymond Poulidor oli noussut criterium-kisojen starttimaksuissa samaan kategoriaan kuin hän. Anquetilhan oli voittanut kahdeksan grand tour -kisaa eikä Poulidor yhtään!

Eräänä päivänä Jacques kysyi rakkaalta vaimoltaan Janinelta: »Se Géminianin hullu idea. Luuletko, että pystyisin siihen?» Janine, joka oli mukana Géminianin pelissä, vastasi: »Ei se niin hullu idea ole. Kukaan muu kuin sinä ei siihen pysty, se on selvä. Mutta tiedän, että sinä pystyt.» Taas Janine osasi asettaa sanansa oikein ja juuri sopivalla hetkellä, sillä tämän jälkeen asia oli selvä. Jacques vastasi: »Onko niin? No, jos niin ajattelet, homma on selvä.» Tämän keskustelun jälkeen Géminiani sai haluamansa myöntävän vastauksen.

Mysteerimies soittaa

Kun lehdistö sai vihiä suunnitelmasta, sitä pidettiin pähkähulluna tai täysin mahdottomana. Sen sijaan Anquetilin uusi sponsori Ford France innostui uhkarohkeasta yrityksestä. He jo haaveilivat, että Anquetil kaahaisi Ford Mustangillaan Dauphiné Libérén maalikaupungista Avignonista toiselle puolelle maata Bordeaux’hon. Aikaa siirtymiseen oli vain muutama tunti. Dauphiné loppuisi noin kello 17 ja hyvissä ajoin ennen puolta yötä piti olla jo valmiina toiseen koitokseen.

Matkaa oli taitettavaksi kuutisensataa kilometriä eikä välillä ollut tuolloin moottoritietä. Ranskassa ajaneet tietävät, että matka edistyy vielä nykyäänkin varsin hitaasti, jos ei käytä moottoriteitä. Nationale-tasonkin tiet (route nationale, tiet, joiden numerot alkavat N-kirjaimella, esim. N7) kun kulkevat miltei aina kaikkien kylien ja kaupunkien keskustojen läpi. Autoilu ei siis kuulostanut mahdolliselta, saati turvalliselta siirtymistavalta. Edes poliisimoottoripyörien saattamana aika ei riittäisi. Täytyi saada järjestettyä lentokyyti, mikä ei ollut niin helppoa vuonna 1965.

Juuri ennen Dauphiné-kisan alkua asia järjestyi erikoisen puhelinsoiton avulla. Soittaja, joka halusi pysyä nimettömänä, lausui puhelimessa Géminianille: »Monsieur Géminiani, minä olen tukenanne. Mystère 20 -lentokone odottaa teitä Nîmes’in sotilaslentokentällä. Se vie teidät Bordeaux’hon. Älkää olko huolissanne, minä pidän huolen kaikesta.» Joidenkin huhujen mukaan itse presidentti Charles de Gaulle olisi ollut tämän mystisen järjestelyn takana.

Yhdeksän päivän lämmittely?

Anquetil, tuo supermies ja Casanova, oli aloittanut kautensa oikein mallikkaasti. Ensin hän oli voittanut »Kisan aurinkoon» eli Pariisi–Nizza-kisan, sitten ensimmäistä kertaa elämässään kuulun Mont Faron ylämäkitempon (ja teki vielä reittiennätyksenkin) sekä sitten National Criterium -kisan.

Anquetil toivoi tietenkin ensimmäisestä tuplan kisastaan mahdollisimman helppoa. Riittäisi kun voiton varmistaisi. Dauphiné Libéré oli kuitenkin jo tuolloin kova kisa, viikon verran kestävien kisojen eliittiä. Varsinkin kun viivalle asettui nippu ykkösluokan ajajia, etunenässä Anquetilin kovin kilpailija Raymond Poulidor, joka oli kuulemma aivan hirmuisessa kunnossa.

Vastassa olivat myös elementit, sillä kun kisa alkoi, oli vuodenaikaan nähden oli järjettömän kylmää ja sateista. Anquetilin joukkuetoveri Lucien Aimar muistelee kuinka hän oli toisella Alppi-etapilla aivan jäässä: kulmakarvat ja silmäripset valkoisena huurteesta ja ajopaitakin ihan jäässä. Aimar yritti lämmitellä ajaen välillä autojen pakoputkien takana, nauttien lämpimistä pakokaasuista (tuon ajan autojen kaasut varmasti olivatkin tosi nautittavia). Jos mestari Jacques vielä vilustuisi näissä napajäätikkömäisissä olosuhteissa, tuplatemppu ei ikinä onnistuisi.

Vaikeuksien kautta voittoon. Anquetil taisteli hikisen voiton Poulidorista etapeilla neljä ja kuusi, mutta vain 38 kilometriä pitkässä aika-ajossa tempon mestari sai kiskottua kunnolla eroa edukseen. Lopulta Jacques vei voiton minuutin ja 43:n sekuntin erolla. Ensimmäinen temppu oli tehty, nyt oli kiire seuraavaan.

Kisa päättyy 16:58. Kello 17.10 Anquetil on jo pokannut palkinnot ja kukat podiumilla suudelmineen päivineen ja juoksee joukkueen autolle. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän on jo hotellilla, jossa pikainen kylpy, hieronta ja päivällinen muutamine oluineen. 17.55. teamin auto kiitää jo pyörät katolla ja poliisisaattueen suojeluksessa kohti sotilaslentokenttää. Aikuiset komentavat lapsiaan suojaan, kun saattue kaahaa renkaat vinkuen, parhaimmillaan 140 km/h vauhtia 60 kilometrin matkan Avignonista Nîmes’in kentälle. Reportterit ja televisiokamerat ovat seuraamassa kun kello 18:50 Mystère 20 -businessjetin ovet sulkeutuvat ja kone pian katoaa taivaalle.

Rankin yhden päivän kisa

Kun Anquetil oli asettautunut Dauphinén lähtöviivalle Mâconissa, kaksi hänen Ford-tallin joukkuetoveria – aina uskollinen Jean Stablinski ja engelsmanni Vin Denson – suuntasivat jo Bordeaux’hon harjoittelemaan tähän yhden päivän kisojen kunkkuun. Tässä kisassa Poulidorin sijaan Ford-tallin miehillä oli päävastustajaan Peugeot-talli ja britti Tom Simpson, joka janosi toista Bordeaux–Paris-voittoa vyölleen.

Jos Anquetil olisi tiennyt kuinka paljon hän joutui kärsimään Dauphiné Libéréssä, hän ei olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Kun toinen ihmetempun kisa yöllä alkoi, Anquetil oli kuolemanväsynyt ja meinasi nukahtaa satulaan. Yö oli kylmä. Anquetil inhosi kylmyyttä. Ja hän oli jo Dauphinéssä joutunut palelemaan ihan riittävästi. Yö tuntui jatkuvan ikuisesti. Jatkuva sade kastelli ajajat täysin ja Anquetil oli katkeamaisillaan.

Seitsemältä aamulla oli pissa- ja ruokahuoltotauon aika. Anquetil oli saanut tarpeekseen. Hän sanoi mekaanikolleen, että tämä nostaisi hänen pyöränsä huoltoauton katolle. Hänen kisansa oli tässä, nyt sai kärsimys riittää! Tallipäällikkö Géminiani sen sijaan ei ollut valmis antamaan periksi, vaan rohkesi pilkata suurmestaria:

»Minun ei olisi ikinä pitänyt luottaa tuollaiseen isoon tyttöön. Jacques, sinä olet yksi iso tyttö! Iso tyttö etkä mitään muuta.»

Ja kas, johan loukkaus osui Anquetilin omanarvontuntoon. Pian oli pyörä taas laskettu alas ja vihainen mestari sitä vimmatusti polkemassa.

Bordeaux–Paris-kisassa joukkueilla oli käytössään derny-mopoilla ajavia vetomiehiä, mutta se ei paljon helpottanut liki 600 km pitkän kisan raatelevuutta.

Koville joutui myös Anquetilin joukkuetoveri Denson, jonka tehtävä oli jonkun toisen joukkueen ajajan iskiessä yrittää ajaa irtiottoa kiinni. Denson ei ollut ehtinyt käymään pissalla ja joutui tuntitolkulla pidättelemään, koska hänen oli saatava irtiotto kiinni. Tässä kisassa kun ei ollut tapana pysähtyä tarpeilleen kuin ainoastaan merkityille aluille, joissa ei saanut iskeä. Densonin oli lopulta pakko pysähtyä tyhjennykselle, mutta eihän siitä mitään tullut, kun monen maan televisioryhmät pysähtyivät kuvaamaan puun vieressä ähisevää ajajaa. Hänen oli pakko hypätä takaisin satulaan ja kiitää Anquetiliä auttamaan.

Pian alkoi isojen poikien välienselvittely. Tom Simpson alkoi tehdä omia iskujaan ja lopulta onnistui irroittautumaan mukanaan ainoastaan Stablinski ja Anquetil. Denson tiesi tehneensä jo oman osuutensa, joten nyt oli aikaa pysähtyä tarpeilleen. Ei se onnistunut kylmästä ja lihaskrampeista kankealta mieheltä vieläkään. Silloin mekaanikko sai kuningasidean. Hän kaatoi kuumaa kahvia pesusieneen ja iski sienen Densonin kiveksiin. Joku hermo taisi päästä pinteestä ja helpottava suihku vapauttti vihdoin kovin koetellun kilpailijan. Joku toimittaja kellotti kuulemma, että Denson olisi lasketellut paineitaan 38:n sekuntin ajan.

Kisan kärjessä Anquetil alkoi palata elävien kirjoihin ja löysi taas kisajalkansa. 11 km ennen maalia hän kiristi vauhtia. Aina kun Anquetil lisäsi vauhtia, se tiesi kärsimystä muille kilpailijoille – sillä se on menoa silloin, aivan loppuun asti. Taas hän jatkoi vauhdinnostoa niin pitkään, ettei kukaan pysynyt perässä.

Tälläkin kertaa mestari Jacques oli Parc de Princesin stadionilla ensimmäisenä leikkaamassa maaliviivaa, 57 sekuntia ennen toiseksi kirinyttä tallikaveriaan Stablinskia ja pettynyttä Simpsonia.

Anquetil oli niin otettu Densonin uhrautuvuudesta, että antoi voittorahansa apumiehelleen. »Se oli todellinen kärsimyksen koulu», tunnusti Anquetil myöhemmin.

Kaikkien aikojen kovin?

15 h 2 min 3 sec – 557 kilometriä – keskinopeus 37,007 km/h.  Täysi stadion hurrasi normandialaiselle kurkku suorana tämän kaartaessa loppusuoralle. Eikä ylistyksestä meinannut tulla loppua myöskään lehdistön parissa. Anquetil nostettiin jopa kaikkien aikojen ajajaksi.

Päästyään Janine-vaimonsa kanssa autoon ja yleisön katseilta piiloon, Anquetil itki, ensimmäisen kerran urallansa. Hän oli vihdoin saavuttanut kaipaamansa kansansuosion ja jakamattoman arvostuksen. Normaalisti hän ei ottanut turhia riskejä, vaan oli tunnettu kylmän laskelmoivasta ajotavastaan, jonka päämäärä oli vain voitto. Nyt Mestari oli ottanut hirmuisen riskin ja onnistunut ihmetuplassaan. Tällä tempulla hän vihdoin oli voittanut puolelleen myös kaikkien sydämet. Sitä voittoa hän oli pitkään janonnut.

Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin Ranskan arvostetuin urheilulehti L’Équipe valitsi Anquetilin Dauphiné & Bordeaux–Paris -ihmetuplan viime vuosisadan kaikkein kovimmaksi urheilusuoritukseksi. Siis kaikkien 1900-luvun urheilutekojen ja kaikkien lajien joukosta!

Kirjallisuus

Aimar, Lucien & Jean-Paul Vespini, Le temps des Champions. Mareuil Éditions, Paris 2016.

Anquetil, Jacques & Pierre Joly, En brûlant les étapes. Calmann-Lévy, Paris 1966.

Fournel, Paul, Anquetil tout seul. Seuil, Paris 2012.

Géminiani, Raphaël, Les années Anquetil. Éditions Denoël, Paris 1990.

Jean, Yves, Anquetil – le mal-aimé. Artaud/Flammarion, Paris 2015.

Howard, Paul, Sex, Lies and Handlebar Tape: The Remarkable Life of Jacques Anquetil. Mainstream Publishing / Transworld Publishers, London 2008.

Ollivier, Jean-Paul, Anquetil – l’Homme des Défis. Flammarion, Paris 1986.

Sevin, Benoît, Anquetil : Jusqu’au bout du courage. Éditions Michel Lafon, Paris 1987.

Yates, Richard, Master Jacques: The Enigma of Jacques Anquetil. Foreword by Phil Liggett. Mousehold Press, Norwich 2001.

• • •

Tämä kirjoitus on hieman muunneltu versio Vanhat Velot -yhdistyksen Pikajalka-lehteen kirjoittamastani artikkelista.
Pikajalka 39, 4/2016, s. 18–21.

• • •

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Julio Jiménez – Le Puyn herra

Ranskalaiset muistelevat usein vuoden 1964 Tour de Francea kaikkien aikojen ikimuistoisimpana. Ihmekös tuo, sillä kisan voitosta kamppailijat kaksi kotimaan edustajaa, varsinaiset aikakauden ikonit Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor. Koko kansa oli jakautunut anquetillisteihin ja poulidoristeihin. Sekuntikisa huipentui 12.7.1964 Tourin 20. etapilla Le puy de Dômen kuuluisalla nukkuvalla tulivuorella.

Tuona päivänä tulivuori heräsi taas hetkeksi eloon, sillä valokuvat noiden kahden titaanin ohjaustankoja kolauttelevasta, rinta rinnan etenevästä taistosta kuuluvat ranskalaisten kansalliskuvastoon. Lukuisat ovat kamppailua selostavat kuvaukset pyöräilykirjallisuudessa. Joskus pääsee jopa unohtumaan, että tuota etappia ei edes voittanut kumpikaan näistä kokonaiskilpailun pääpukareista.

237 kilometriä pitkän etapin voittaja oli 163 senttiä pätkä 30-vuotias mäkimies Pyreneiden tuolta puolen. Tuo mies oli liian pitkään odottanut pääsyä Tourille. Hän oli näyttänyt mäennousukykynsä jo monasti, voittaen jopa parhaat, kuten itse Federico »Toledon kotka» Bahamontesin vuoden 1962 Dauphiné Libéré -kisassa. Nyt tämän vuoden Tourilla hän tulisi kaivertamaan nimensä mäkimiesten kultaiseen kirjaan: Julio Jiménez. Ja millä tavalla!

Julio Jiménezin tavaramerkki oli putkelta runttaaminen valtavalla välityksellä.

Ensimmäinen etappivoitto oli tullut Jiménezille jo Pyreneillä, jossa 13. etapilla oli päättynyt Andorran puolelle. Tuolloin seuraavaa etappia kauhulla odottava pääjoukon pomo Anquetil oli antanut hänen mennä: »Minä metsästän kotkaa, joten antaa pienten varpusten lentää tiehensä.» Varpunen oli näyttänyt kykynsä, mutta nyt hän halusi osoittaa, ettei kyseessä ollut vain onnenkantamoinen, kuten lehdistö hänen ensimmäistä voittoaan vähätteli, itse Tourin johtaja Jacques Goddet etunenässä. Nyt tuo hirveällä välityksellä putkelta useimmiten survova espanjalainen näyttäisi kuinka tanssitaan tulivuoren rinteillä.

Vuosisadan taisto?

Ennen raatelevaa loppunousua pääjoukossa oli tehty esikarsinta. Vain kuusi päivän kovinta oli vuosisadan loppukahinoissa mukana: kisaa johtava Anquetil; hänen tiputustaan janoava ja vihdoin kokonaiskisan kärkeen nousua havitteleva huippukuntoinen Poulidor; melkein aina penkistä hullunkurisessa asennossa vispaava mäkien kuningas Bahamontes; kovin italialainen Vittorio Adorni sekä Jiménez ja hänen KAS-Kaskol-tallin joukkuekumppani Joaquín Galera. Ensimmäisenä joutuvat menon yhä kiihtyessä antautumaan Adorni ja Galera. Vain neljä miestä jäljellä ja neljä viimeistä kilometriä. Jimenez oli Tourin ensikertalainen eikä tuntenut Le puy de Dômen loppunousun metkuja:

»En tuntenut le puy de Dômen nousua. Se oli 237 km pitkä ja kova etappi. Ajoin ensimmäistä Touriani, enkä ollut olenkaan varma pystyisinkö pitämään pintani. Olin sanonut sen Federicolle [Bahamontes], eikä minulla ollut aikeitakaan iskeä, se tuli vaistonvaraisesti, sillä tunsin hetkeni tulleen.»
(»Julio Jiménez: L’Homme du Puy», Vélo Magazine n°547, Décembre 2016–Janvier 2017, s. 73.)

Vanteetkin taipuu!

Äkkiä alkoi Jiménezin hirmuinen tanssi isolla välityksellään. Vain Bahamontes sai myllynsä pyörimään niin, että pääsi Jiménezin kantaan. J. J. jatkoi kuin tulisilla hiilillä ja Bahamontesin froomemainen singerikin alkoi yskiä. Välillä Jiménezin usko meinasi kuitenkin loppua, kun hänen vanteensakin oli niin vääntynyt, että jarru laahasi vanteeseen kiinni ja Jiménez joutui survomaan jättiläisvälityksellään oikein voimain takaa että pääsi edes etenemään jyrkkää mäkeä. Taisi hän näyttää myös toista tavaramerkkiään eli kieli ulkona ajamistakin (nykyäänhän tämän tyylin on tehnyt tunnetuksi tuhatilmeinen kuminaama ja väriläiskä Thomas Voeckler). »Baha» pääsi supistamaan eron kymmeneen sekuntiin, joten aikaa Jiménezin pyöränvaihdolle ei ollut. Lopulta huippu armahti Jiménezin ja hän pääsi huudattamaan huipun valloittanutta valtavaa väkijoukkoa ensimmäisenä.

Jiménez oli le Puyn kunkku, Bahamontes kakkonen, Anquetilin lopulta väsyttänyt Poulidor kolmonen, ja ennättipä vielä Adornikin nousemaan uupuneen Anquetilin ohi.

Nämä kaksi espanjalaista ratkaisivat myös Tourin vuoriston valtiaan tittelin: Baha voitti tällä kertaa tittelin kuuden pisteen erolla, mutta seuraavat kaksi vuotta Julio oli mäkikunkkukisan ykkönen.

Inan sivuilta löytyy taltiointi etapin loppumäen tapahtumista.

Jolleivät espanjalaiset olisi ehättäneet ylittämään maaliviivaa ennen Poulidoria ja tämä olisi saanut sen etapin ensimmäiselle jaetun aikahyvityksen, olisi hän ollut hyvinkin Tourin voittaja. Joka tapauksessa Poulidorin isku olisi pitänyt tulla aiemmin kuin 950 metriä ennen huippua. Anquetil säilytti johtonsa vaikka Poulidor sai kurottua sitä umpeen 42 sekuntia (56 sekuntia kutistui neljäntoista sekuntin eroksi). Poulidor ajoi vielä viimeisessä aika-ajossa vahvemmin kuin yleensä tempossa, mutta aika-ajon mestari Anquetil repi siinä silti lisää aikaeroa ja tuuletteli Parc de Princesin velodromilla historiallista viidettä voittoaan.

Voittoisa kaikissa grand toureissa

Monien mäkikotkien tapaan Jiménez ei ollut riittävän hyvä aika-ajaja, jotta olisi noussut kokonaiskisojen voittajien joukkoon.  Mutta Tourin mäkikirikilpailun hän voitti kaiken kaikkiaan kolme kertaa: peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967. J. J. voitti myös Espanjan ympäriajon mäkikirikilpailun kolme kertaa peräkkäin (1963, 1965 & 1965) sekä piti yhden päivän kokonaiskilpailun johtajan keltaista paitaa. Kyllä, tuohon aikaan myös Vueltan johtajan paita oli keltainen, joten kyllä Poulidorkin pääsi kantamaan keltaista paitaa aikoinaan – vaikka ei harmikseen Tourilla.

Myös Italian ympäriajon johtajan pinkkiä paitaa Jiménez kantoi peräti 11 päivää. Se oli vuoden 1966 Girossa, jossa hän  tippui lopulta palkintopallin ulkopuolelle neljänneksi. Hänen olisi pitänyt uskoa Anquetilin neuvoa luovuttaa paita aiemmin pois ja napata se sitten myöhemmin takaisin. Hän voitti tuossa Girossa kaksi etappia, kuten myös kaksi vuotta myöhemmin. Näin ollen hän voitti etapin jokaisessa grand tourissa: Ranskassa 5, Italiassa 4 ja kotimaansa kierroksessa 3.

Voitoistaan nauttiva Jiménez viihtyi podiumtyttöjen seurassa mielummin kuin kilpakumppaniensa parissa, sillä näiltä hän sai tulkkausapua.

Vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar vasemmalla, mäkikirikilpailun voittaja Julio Jiménez oikealla.

Jiménez & Tour de France

1964: kokonaiskilpailun 7. & 2 etappivoittoa (13. ja 20. etappi)
1965: kokonaiskilpailun 23. & mäkikirikilpailun voitto ja 2 etappivoittoa (9. ja 17. etappi)
1966: kokonaiskilpailun 13. & mäkikirikilpailun voitto ja 1 etappivoitto (16. etappi)
1967: kokonaiskilpailun toinen & mäkikirikilpailun voitto
1968: kokonaiskilpailun 30.

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Col de Joux Plane

Vuoden 2016 Tour de Francen viimeisen vuoripäivän vaikein nousu Col de Joux Plane ansaitsee oman esittelynsäkin 20. etapin yleisen esittelyn lisäksi. Tästäkin vuoresta näkee – kuten monista muistakin mäistä – myös väliviivalla kirjoitettavaa versiota Joux-Plane.

Maagisia lukuja

 

TDF16_PP_JOUX PLANE_A

• korkeus 1 691 m
• nousumetrejä 987 m
• 11,6 km ylämäkeä
• keskijyrkkyys 8,5 %
• jyrkin kohta 12,5 %
• luokitus: hors catégorie

Kovia lukuja, mutta monien mielestä mäki on vielä lukujaan paljon ilkeämpi. Yksi vaikeuttava tekijä on se, että mäessä ei ole esimerkiksi Alpe d’Huezin mäestä tuttuja, nousua helpottavia neulansilmäkaarteita.

2016 on 12. kerta Tourilla

Tour de France on kiivennyt ennen vuotta 2016 Joux Planelle 11 kertaa. Ensimmäinen kerta ei ole ollut hirveän kauan aikaa sitten, vasta vuonna 1978. Tässä lista vuoren huipulle ensimmäisenä päässeistä:

Vuoden 2006 editiossa Floyd Landis teki aivan hämmästyttävän suorituksen kuroen kiinni seitsemän minuutin eron Oscar Pereiroon. Se olikin liian hyvää ollakseen totta, sillä Landis jäi kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä vain pari päivää Pariisin voittoseremonioidensa jälkeen. Pereiro sai jälkikäteen kokonaiskilpailun voiton ja Carlos Sastre Joux Planen nousun ykkössijan.

Kolme kuolemaa

Muutakin dramatiikkaa liittyy Joux Planen voittajiin. Marco Pantanin traagisen kohtalon muistaa moni.

Mäen kuningas vuonna 1991 oli Thierry Claveyrolat, joka oli edellisenä vuonna voittanut koko Tourin mäkikirikilpailun pallopaidan. Claveyrolat, »Vizillen kotka», teki itsemurhan vain 40-vuotiaana. Pari viikkoa aiemmin hän oli aiheuttanut kolarin, jossa neljä ihmistä oli loukkaantunut.

Vuonna 1984 Tourin 19. etapilla italialainen Carlo Tonon törmäsi rajusti Joux Planen alamäessä vastavirtaan ajajeen harrastelijapyöräilijän kanssa. Hän oli useita päiviä koomassa sekä kärsi lopun ikäänsä onnettomuuden aiheuttamista vammoista. Hänen pyöräilyuransa loppui tuohon onnettomuuteen. Hänkin päätti itse päivänsä 41-vuotiaana.

Pomo meinaa poksahtaa

Vuoden 2000 Tourilla itse Lance Armstrong oli vaikeuksissa Joux Planen raatelevassa nousussa. Se taisi olla ainoa kerta kun hän oli todella vaikeuksissa seitsemän hallintavuotensa aikana. Armstrong sanoi etapin jälkeen: »Se oli epäilemättä surkein päiväni pyörän päällä koskaan.»

Youtubesta löytyy muidenkin vuosien Joux Plane -etapeista materiaalia, Marco Pantania ja muita…

Huikeita maisemia

Tässä The Col Collectiven ja Mike Cottyn hieno esittelyvideo vaikka niille, jotka himoavat itsekin lähteä vuorta huiputtamaan:

Tässä videolla näkyy se alamäki Joux Planen huipulta Morzineen, vauhtia riittää:

Joux Plane on todellinen klassikko, joka varmasti on monien kukkuloiden mestästäjien »jonakin näistä päivistä minäkin» -listalla. Se ei ole kaikkein vaikein, mutta petollisen hankala. Erityisesti kova alkurinne pitää malttaa ottaa rauhallisesti, jos meinaa huipulle asti jaksaa nousta.

* * *

Lue myös:
• Mont Ventoux – Tourin jättiläinen numero 1
• Col du Tourmalet
• Tourin mäet – Kirjavinkit mäkimiehille
• Marco Pantanin ylämäki
• Federico Bahamontes – Toledon kotkan jäätelötuutti

Anquetil väistää kuoleman – Port d’Envalira 1964

Legendaarinen Envalira

Harmi kun tänään Tour de Francen 10. etapin televisiointi ei alkanut alusta – ei Eurosportilla eikä France TV:n 2 kanavalla – sillä heti alkuun oli kiintoisa nousu Port d’Envalira. Tuo Andorran puolella sijaitseva vuori on tämän vuoden Tourin korkein kohta: 2408 metriä. Tourin historiassa tuolla etapilla on ollut merkitystä ennenkin, oikein kuolemanvakava merkitys. Vuosi oli 1964, paikka siis Envaliran nousu, ja tarinan päähenkilö Jacques Anquetil, jo tuolloin ennätyksellisen neljän Tour de Francen voiton mies, aikansa suurin pyöräilijä.

Kuten tänäkin vuonna, myös vuoden 1964 Tourin yksi lepopäivä vietettiin Andorrassa. Anquetil oli kisan kakkosena minuutin ja yhden sekuntin perässä keltapaitaa Georges Groussardia. Kolmantena oli Raymond Poulidor 41 sekuntia Anquetilin takana.

Anquetil ei Tourin lepopäivänä ajanut. Ei koskaan. »Minun mielestäni lepopäivä on lepoa varten. […] Ei puhettakaan. Lepopäivä on lepopäivä. Ei missään tapauksessa ajoa.»

Kuolema tulee!

Mutta tällä kertaa oli hänellä yksi suuri huoli, joka oli tuota normaalisti niin rautahermoista kilpailijaa vaivannut jo usean päivän ajan. Marcel Belline, kuuluisa ennustaja oli ennustanut, että Anquetil tulee kuolemaan seuraavalla etapilla Andorra–Toulouse. Mestari Jacques oli kauhuissaan.

Hänen sporttipäällikkönsä Raphaël Géminiani yritti kuumeisesti keksiä miten saisi Anquetilin ajattelemaan jotakin muuta. Ensin hän kutsui Anquetilin Jeannine-vaimon Hän vei suojattinsa Radio Andorran järjestämään méchoui-juhlaan. Méchoui on vartaassa nuotion päällä paistettu kokonaisena lammas tai karitsa, tämä valmistustapa on yleinen Pohjois-Afrikassa. Aterialle kuului lampaan lisäksi sangriaa, eikä elämästä nauttimisen kyvyistään tunnettu Anquetil sylkenyt lasiin tälläkään kertaa.

anquetil_mechoui

5.7.1964: Anquetilin tuomionpäivä

Seuraavan päivän etapilla Anquetil oli vaikeuksissa. Vastustajat, jotka olivat toki ajaneet lenkkiä välipäiväivänäkin, olivat kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneet näyttää epikurolaiselle Anquetillille. He iskivät heti etapin alussa Envaliran nousussa rajusti.

mechoui_gem_anquetiljpg

Anquetilista levinneet lehtikuvat syömässä ja juomassa ovat levittäneet tulkintaa, että hän olisi ryypiskellyt liikaa ja kärsinyt siksi seuraavan päivän etapilla. Todellisuudessa hän taisi enemmän pelätä ennustajan julistamaa kuolemaa. Géminianin mukaan hän oli aivan pelosta jäykkänä. Anquetil jäi muiden kärkimiesten kyydistä Envaliran nousussa. Hän oli ottamassa jo neljä minuuttia takkiin ja häviämässä Tourin.

Taas »Gem» tiesi mistä narusta piti vetää, jotta Anquetil saataisiin tolalleen ja mestarimaiselle tasolleen. Hän ajoi autonsa Anquetilin rinnalle ennen huippua ja huusi: »Jacques, jos sun täytyy kuolla, tee se kärjessä!»

Täysiä sumuun

Envaliralta alas laskiessa oli kova sumu, joten ajajat olivat pakotettuja ottamaan alamäen varovasti. Paitsi Anquetil. Hän hurjistui, jos hänen pitäisi kuolla, tehtäköön se kunnialla ja kunnolla. Hän laski kuolemaa halveksien mäen ala hirmuista vauhtia ja sai kuin saikin kärkimiehet kiinni.

Mestari Jacquesin Tour ja henki oli pelastettu, hän pääsi etapin maaliin eikä kuollut matkalle. Lopulta Anquetil voitti taas Tourin, vaikka joutui todellakin taistelemaan myyttiseksi nousseessa kamppailussa Poulidoria vastaan Puy de Dômen nousussa ja viimeisessä Pariisiin päättyneessä aika-ajossa. Tällä kertaa Poulidor hävisi lopulta vain 55 sekuntia.

Vuosisadan Tour de France

Monet ranskalaiset pitävät tätä vuoden 1964 kilpailua vuosisadan Tourina, niin kova oli kisa ja kansa jakautunut näiden kahden mestarin kannattavien leireihin. Anquetil hän nosti nyt Tour-voittojensa määrän viiteen, siihen ei ollut kukaan ennen häntä pystynyt. Eikä sen jälkeenkään hänen lisäkseen kuin toiset suurmestarit Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Miguel Indurain.


Le méchoui andorran de Jacques Anquetil

1960-lukua koskien lue myös:

Col d’Aspin 1950: Bartalin kimppuun hyökätään

Tour 1950

Italialaiset olivat muutaman vuoden hallinneet ranskalaisten kisaa. Gino Bartali oli voittanut sodan aiheuttaman kymmenen vuoden osallistumistauon jälkeen toisen Tourinsa vuonna 1948 ja Fausto Coppi ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Vuonna 1950 Coppi oli murtanut lonkkansa Girossa, joten vanha herra  Bartali (36 vuotta) sai kunnian olla Italian joukkueen ainoa kapteeni. Ranskalaisten kannalta Italian pelottavan vahvassa joukkueessa oli mukana myös muun muassa Fiorenzo Magni, joka jo edellisenä suvena piti keltapaitaa päällänsä usean päivän ajan.

Tänään (8.7.2016) Tourilla ajettava Col d’Aspinin nousu oli mukana myös vuoden 1950 kisan yhdennellätoista etapilla (Pau–Saint-Gaudens), josta tuli käänteentekevä kisan kulun kannalta. Erikoiset tapahtumat jäivät myös historiaan.

25/7/1950 Tour de France 1950. Stage 11 - PAU to ST GAUDENS. Jean Robic climbs the Col du Tourmalet. Photo: Offside / L'Equipe. sunglasses cycling
25/7/1950 Tour de France 1950.
Stage 11 – PAU to ST GAUDENS.
Jean Robic climbs the Col du Tourmalet.
Photo: Offside / L’Equipe.

Italialaiset dominoivat

Jean Robic yritti pistää italialaisille vihdoin luun kurkkuun iskemällä Aubisquen nousussa. Huipulla hän olikin saanut revittyä eroa kolmen minuutin verran, mutta alamäessä hän kaatui. Kaatuminen vaati omat veronsa, aikainen isku vielä kovemmat, joten Robic ajettiin kiinni Tourmalet’n vaativassa hors catégorie -nousussa.

Ranskalaiset alkoivat olla raivoissaan. Eikö tälläkään kertaa tulisi voittoa kotiin? Katsojat alkoivat huutaa herjauksia ajajille ja käyttäytyivät uhkaavasti, heittelivät jopa pieniä kiviä ja pullonkorkkeja heitä kohti. Chris Froomen osakseen saama ala-arvoinen kohtelu viime vuoden Tourilla ei siis valitettavasti ole suinkaan uusi piirre – ja nythän edellisestä ranskalaisvoitosta on kulunut yli 30 vuotta, tuolloin vain pari!

Meno äityi aivan hurjaksi kun kilpailijat kiipesivät Aspinin nousua. Bartali, Robic, Louison Bobet ja Belgian tähti Stan Ockers olivat melkein saavuttaneet huipun, kun joku valokuvaaja hyppäsi heidän eteensä. Edessä ajaneet Bartali ja Robic eivät pystyneet väistämään vaan kaatua mätkähtivät maahan. Robicin etukiekkokin hajosi rytäkässä.

Kansanjoukko hurjistuu

Hirveä härdelli oli valmis kun katsojat ryntäsivät auttamaan ajajia ylös. Tai siis tietenkin Robicia. Bartali sai osakseen tönimistä, ehkä jopa potkuja ja lyöntejä, italialainen mestaria estettiin nopeasti kapuamasta pyöränsä selkään. Olipa jollakin ollut veitsikin kädessä, mitä Bartali joidenkin tarinoiden mukaan olisi pelästynyt. Liekö sitten jollakin piknikillä istuneella katsojalla ollut se kädessä sattumalta juuri sinä hetkeä kun hän oli rynnännyt auttamaan ajajia? Vai oliko joku heistä ollut jo sen verran  maistissa, että oikeasti olisi Gino »Harrasta» uhkaillut? Mene ja tiedä.

Mutta kun kisan johtaja Jacques Goddet ehti autostaan tapahtumien keskipisteeseen, oli hänen jo kepillään hakattava riehuvia katsojia. Bartali pääsi vihdoin matkaan, mutta hänen oli oltava varuillaan viimeisten kahden nousun ajan. Semminkin kun liikkui huhu, että Bartali olisi aiheuttanut Robicin kaatumisen.

Jo aiemmin ranskalainen lehdistö oli lietsonut italilaisten vastaisuutta kohdistaen kritiikkinsä heidän ajotapaansa. Se olikin ollut tehokas, sillä viisi kymmenestä etappivoitosta oli mennyt italailaisten nimiin. Ranskalaisia kismitti myös se, että italialaiset ajoivat kaikki yhden johtajansa puolesta, eivätkä tuolloisen gallialaisen ideaalin mukaan tehneet herooisia yksilösuorituksia. Tosin niistä viidestä etappivoitosta vastasi neljä eri ajajaa, joten italaitaisten ylivoima oli vankalla pohjalla.

Bartali raivostuu

Bartali oli järkyttynyt ja raivostunut saamastaan vihamielisestä kohtelusta ja paineli etapin loppuun hirmuista kyytiä. Etappivoittohan siitä tuli hänelle itselleen ja mukana irtiotossa ollut Magni siirtyi kokonaiskilpailun kärkeen! Mutta tämän jälkeen italialaisia ei tuloslistalla näkynyt. He nimittäin päättivät kaikki pakata laukkunsa ja jättivät kisan kesken.

Bartali oli vimmastuksissaan heti etapin jälkeen sanonut päällikölleen Alfredo Bindalle, että nyt saa riittää! Hän ei siedä tällaista kohtelua ja lähtee kotiin. Koko Italian joukkue sekä Italian »kakkosjoukkuekin» päätti seurata suurimman tähtensä esimerkkiä. Bartali ja Binda sekä Tourin edustajat olivat koko yön jalkeilla ja yrittivät saada italialaisia pyörtämään päätöksensä. Ei auttanut vaikka järjestäjät esittivät erilaisia kompromisseja ja ratkaisuehdotuksia. Yksi oli harmaiden paitojen jakaminen ainakin Italian joukkueelle, jotta he voisivat suojautua väkijoukon vihanpurkauksilta ajamalla ingognito. Ei, Bartali piti päänsä.

Kaikki italialaiset eivät kuitenkaan ihan sataprosenttisesti halunneet jättää kisaa kesken. Etunenässä Magni, joka olisi hyvinkin saattanut ajaa Pariisiin asti johtajan paidassa ja voittaa koko kisan.

25/7/1950 Tour de France 1950. Stage 11 - Pau to St Guadens. Fiorenzo Magni splashes his face with water from a carafe. Photo: Offside / L'Equipe.
25/7/1950 Tour de France 1950.
Stage 11 – Pau to St Guadens.
Fiorenzo Magni splashes his face with water from a carafe.
Photo: Offside / L’Equipe.

Tour ei uskalla kurvata Italiaan

Eikä tässä vielä ollut skandaalia tarpeekseen. Kisan piti pari päivää myöhemmin kurvata Italian puolelle, jossa etappi loppuisi San Remon kaupunkiin. Tilanne oli poliittisesti nyt niin kuuma, että italialaisten kostotoimien pelossa kisan reittiäkin täytyi muuttaa ja jättää Italian visiitti tekemättä!

Eivät ranskalaiset sittenkään saaneet sitä voittoa, sillä heti seuraavalla etapilla keltaisen veti päälleen sveitsiläinen Ferbi Kübler, joka ei paidasta enää luopunutkaan vaan vei voiton mukanaan alppimaahan.

Lue myös:

Keltapaita Henry Anglade

Tänään on synttärit keltapaidalla numero 102. Ranskalainen Henry Anglade (s. 6.7.1933) puki arvokkaimman paidan vuoden 1960 Tourilla.

Angladen paras vuosi oli 1959, jolloin hän voitti arvostetun Super Prestige Pernod -kisan, Dauphiné libérén ja Ranskan maantiepyöräilyn mestaruuden. Myös Sveitsin ympäriajossa hän tuli toiseksi kuten myös Ranskan ympäriajossa, jonka voitti ensimmäisenä espanjalaisena Federico »Toledon Kotka» Bahamontes. Anglade nappasi ensimmäisen etappivoittonsa Tourilla myös tuona vuonna, mutta keltaiseen paidan hän sai vasta seuraavana vuonna.

Vuonna 1959 Anglade ajoi, ei Ranskan maajoukkueessa vaan Centre-Midi-aluejoukkueessa. Maajoukkueessa taas oli peräti neljä tuon ajan huippumiestä: jo yhden Tour-voiton Jacques Anquetil (1957), kolmen peräkkäisen voiton Louison Bobet, nouseva tähti Roger Rivière ja Raphaël Géminiani. Nämä herrat eivät löytäneet yhteistä säveltä eivätkä halunneet auttaa aluejoukkueen Angladea, vaikka tällä olisi ollut mahdollisuus nousta jopa Bahamontesin edelle voittoon.

henry_anglade1

Vuoden 1960 Tourilla Anglade oli valittu Ranskan juokkueeseen. Hän nappasi keltaisen paidan neljännen etapin jälkeen ja puolusti sitä vielä seuraavan päivän. Sen jälkeen hän tyytyi ajamaan Ranskan joukkueen ykkösmiehen Roger Rivière’in hyväksi. Rivière oli kuitenkin yksi Tourin kaikkien aikojen huono-onnisista ajajista. Hän ajoi vimmatusti col du Perjuretin alamäessä kiinni Gastone Nenciniä ja kaatui niin pahasti että melkein henki lähti. Rivièren kisa ja koko ura oli ohi, hän ei enää ikinä pystynyt ajamaan pyörällä. Tourin voittoon ajoi Nencini, Anglade oli lopulta kokonaiskisan kahdeksas.

Vuoden 1960 Tourilla ajajat pysähtyivät myös hetkeksi tervehtimään presidentti Charles de Gaullea.

Seuraavana kolmena vuonna Anglade tippui kymmenen parhaan huonommalle puolelle. Vuosien 1964 (voittaja Anquetil) ja 1965 (voittaja Felice Gimondi) Toureilla Anglade oli vielä neljäs, viimeisellä yrityksellään 1967 hän joutui keskeyttämään.

1976 Anglade tekee paluun ammattipyöräilyyn kun hänestä tulee Lejeune-joukkueen sporttipäällikkö. Hänen alaisuudessaan ajoi mm. Lucien Van Impe, Tourin ehkä kaikkien aikojen paras mäkimies.

henry_anglade_4

Henry Anglade & Tour de France

1957: 28.
1958: 17.
1959: kokonaiskilpailun toinen, 13. etapin voitto
1960: 8. keltapaidassa kaksi päivää
1961: 18.
1962: 12.
1963: 11.
1964: 4.
1965: 4.
1967: keskeytys (kuudennella etapilla)

* * *

Keltaisen paidan kantaja numero 103. olikin saksalainen Rudi Altig, joka kuoli juuri äskettäin.