Aihearkisto: Tour de Francen historia

Tour de Francen historiaa

Limoges 1995: Lance Armstrong Fabio Casartellille

 

Tänään 5.7.2016 Tourin neljännen etapin maalikaupunki on Limoges. 21.7.1995 Tourin 18. etappi päättyi samaan paikkaan ja sen voitti nuori Lance Armstrong. Hänen Motorola-tallin kolleegansa Fabio Casartelli oli juuri kolme päivää aiemmin kaatunut kuolettavasti  viidennellätoista etapilla Portet-d’Aspet’n laskussa.

Marc Madiot nostaa tämän etappivoiton ikimuistoisimmaksi Lancen saavutukseksi. Jossain 83 kilometrin kohdalla tusina miestä irtosi pääjoukosta, Armstrong oli heidän joukossaan. Irtiottajista ei ollut uhkaa kokonaiskisan kärkimiehille, sillä Lancekin oli kisassa yli puolitoista tuntia kärjen perässä. Pääjoukko antoi irtioton mennä ja huippumiehet säästelivät voimiaan seuraavan päivän ratkaisevaan aika-ajoon.

30 kilometriä ennen maalia Armstrong iskee eikä muu porukka saa itseään järjestäytymään vastaiskuun. Maalissa vimmastusti polkenut Lance oli puoli minuuttia seuraavia ja kahdeksan minuuttia ennen pääjoukkoa. Lance omisti voittonsa kuolleelle ystävälleen ja tallitoverilleen. »Tämä oli Fabio Casartellille.»

Tällöin Lance oli liikuttunut, muita arvostava eikä itseään muiden ylle nostava. Madiot mielummin muistelee tätä 23-vuotiasta Armstrongia kuin sitä vanhempaa.

Etapin jälkeen Armstrong muuten sanoi: »En ole mikään Miguel Indurain, en millään. Hänen moottorinsa on isompi kuin minulla.» (Lainattu New York Timesin artikkelista)

Meille muillekin olisi mielummin kelvannut tämä Lance kuin se pomottava yksinvaltias, josta olemme joutuneet lukemaan ja kuulemaan lukuisia todistajanlausuntoja viime vuosina.

Otetaan tässä esimerkiksi yksi tuore todistus äärettömän kiinnostavasta pari kuukautta sitten julkaistusta kirjasta Je suis le cycliste masqué, jonka voisi alustavasti suomentaa vaikka »Olen naamiopyöräilijä». Kirjan on kirjoittanut (Antoinen Vayerin avustamana) joku ammattilaisena huipputasolla vuosia ajanut pyöräilijä. Kuitenkin kirjan paljastukset ovat sitä luokkaa, että hän ei ole halunnut paljastaa identiteettiään, vaan uskoo, että näin nimettömänä hän voisi ehkä muuttaa paremmin jotain ammattipyöräilyn ikävistä puolista. En ole kirjaa vielä ehtinyt kokonaan lukemaan, mutta aikas hurjia tarinoita siinä on, toki samansuuntaisia on luettu viime vuosina myös muista lähteistä.

Otetaan yksi esimerkki siis siitä Lancestä valtansa ja arroganssinsa huipulla. Nuori naamiopyöräilijämme oli eräässä Touria edeltävässä kisassa sijoittunut hyvin kokonaiskilpailussa ja laskeutumassa takaisin pääjoukkoon onnistuneen välikirin ja hyvityssekuntien keräämisen jälkeen. Hän valuu Lancen kohdalle, jolloi teksasilainen ärähtää:

»Hei! Tiedätkö kuka mä oon? Kukas sä oot? Sä et ikinä tee tota! Sä pysyt takana, pysyt takana tai et ikinä voita kisaakaan! Onko selvä?» (Je suis le cycliste masqué. Hugo & Sport, 2016, s. 238.)

No, sekin valtakausi loppui. Jotkut sanovat, että Lance kompastui ylimielisyyteensä.

* * *

Kuolemasta Tourilla lue myös:

Floristi käsirysyssä – Louis Trousselier

 

Louis Trousselier 29.6.1881–24.4.1939

Metsästän joskus huvikseni Tourin voittajien ja mahtimiesten merkkipäiviä, jotta löytäisin jotain unholaan painunutta, mielenkiintoista, outoa tai erikoistakin. Ja taas löytyi tällekin päivälle yksi Tour-voittajan synttäri. Koittakaa kestää. Tällä kertaa on sen verran unohtunut mestari, että jopa ranskankielinen wikipedia-artikkeli hänestä on tynkä eikä kaikista Tour-sanakirjoista löydy miehestä edes hakusanaa. Syntymäpäiväkin ilmoitetaan joissakin lähteissä tammikuuksi, mutta uskotaan nyt kesäkuuta niin päästään kertomaan pari hauskaa juttua tästä persoonallisesta mestaripyöräilijästä.

Ranskassa oli viime vuosisadan alkuvuosina kaksi kolmen pyöräilijäveljeksen sarjaa. Oli se kuuluisampi Pélissierin kolmikko Henri, Francis ja Charles sekä nämä hieman aikaisemmat Trousselierit: André, Léopold ja Louis. Louis oli Trousselierin veljessarjan menestynein, voittihan hän historian kolmannen Tourin eli vuoden 1905 edition.

Louis Trousselier tunnettiin lempinimeltä Trou-Trou, joten Raymond Poulidor eli fanien kesken vain Poupou, ei ollut ensimmäinen nimensä ensitavun toistamisesta lempinimensä saanut pyöräilevä kansansuosikki. Mutta jos Poulidor sai kansansuosionsa siksi, että hän oli mukava maalaisserkku, aina ystävällinen, hallittu ja järkevä reilun pelin mies, Trousselier oli pääkaupungin röyhkeä ja ylimielinen kuumakalle, ajotyyliltään enemmänkin uhkapeluri, jonka oli vaikea pidätellä impulssejaan.

Hyvä esimerkki impulsiivisuudesta on hänen voittovuottansa seuraava ympäriajo, jossa Trou-Trou tuli kolmanneksi. Trousselierin kilpakumppani Jean-Baptiste Dortignacq oli esittänyt järjestäjille valituksen, että Trousselierin pyörä olisi sääntöjen vastainen. Trou-Trou vastasi hänelle nyrkiniskulla. Trousselier inhosi Dortignacqia, joka oli hänen mielestään täysi nolla. Trousselierin voittovuoden kolmonen Dortignacq ei muuten päässyt tuona vuonna maaliin – vain 14 miestä 82:sta lähtöviivalla seisseestä polki Pariisiin.

[Vuoden 1905 ja 1906 Toureista katso René Pottieriä käsittelevä artikkeli.]

Pari päivää lomaa armeijasta ei riitä

Trou-Troun parhaaksi Touriksi jäi hänen ensimmäisensä, mutta silloin olikin hyvä syy menestyä. Hän oli näet pyytänyt armeijasta muutaman päivän vapaata päästäkseen osallistumaan kisaan. Oli paineita menestyä hyvin, jotta olisi hyvä syy myöhästyä palveluksesta ja välttää rangaistus, sillä kisahan kesti parin päivän sijaan parikymmentä päivää.

louis_trousselier2

Kisa lähti hyvin liikkeelle, sillä Trousselier voitti heti ensimmäisen etapin. Kaikkiaan hän voitti neljä etappia yhdestätoista ja oli kisan kärjessä liki koko ajan menettäen kärkipaikan vain yhden etapin ajaksi Pottierille, joka voitti Tourin ensimmäisen Ballon d’Alsacen valloituksen.

Seitsemännellä etapilla Trousselier oli lähimpänä menettää johtonsa, kun häneltä puhkesi rengas ja hän joutui ajamaan yksin 200 km muita kiinni. Hieman ennen etapin maalikaupunkia Bordeaux’ta Trousselier sai muut kiinni ja suivaantuneena voitti vielä koko porukan loppukirissä.

Lopputuloksen kannalta ei haitannut, vaikka »mitätön» Dortignacq voitti kaksi viimeistä etappia, sillä pistevoitto oli jo taattu Trousselierille. Illalla olikin hyvät voitonjuhlat, sillä tarinan mukaan voittaja pelasi kaikki voittorahansa jo samana iltana.

1905 ei kukaan kilpailija tullut diskatuksi, kuten edellisenä vuonna oli käynyt. Tosin kerrotaan, että Trousselierin syytettiin tahallaan rikkoneen mustepullot, jotta hänen kilpakumppaninsa eivät pääsisi rekisteröitymään kontrollipisteillä.

Silmäätekevien floristi

Kaikkiaan Trousselier voitti urallaan 13 etappivoittoa viidellä eri Tourilla, mutta kukkapuskat tuli myös Paris–Roubaix-kisasta samaisena Tourin voittovuonna sekä vaativasta Bordeaux–Paris-kilpailusta vuonna 1908.

Urheilu-uransa jälkeen Louis otti johtaakseen perheensä Haussmanin bulevardilla sijainneen kukkakaupan, jossa kävi ostoksilla Pariisiin koko kerma. Ei siis ihme, että jo aktiiviaikanaan Tourin johtaja Henri Desgange kutsui häntä nimellä »floristi» (le fleuriste).

* * *

Tourin alkuvuosista katso myös:
 René Pottier, Tourin ensimmäinen voittaja 
• Vuoden 1905 ja 1906 Toureista katso René Pottieriä käsittelevä artikkeli
• Jean Alavoine – Tourin alkuvuosien sankareita
 Tour de France 1907 ja Alcyon-tallin vetäytyminen

 

Greg LeMond & 3 x Tour-voitto

Tänään 26.6.2016 on jälleen yhden Tour de France -legendan synttärit, sillä ensimmäinen amerikkalainen Tour-voittaja Greg LeMond täyttää 55 vuotta. 30 vuotta sitten ensimmäisen Tourinsa voittanut LeMond on nykyään myös ainoa yhdysvaltalainen voittaja, sillä Lance Armstrongin kaikki seitsemän peräkkäistä voittoa (1999–2005) on pyyhitty yli historiankirjoista.

Ihmejenkki ranskalaisjengiin

Kalifornialainen LeMond oli jo nuorena superlahjakkuus. 1979 hän voitti nuorten maailmanmestaruuden, vuonna 1981 20-vuotias LeMond debytoi ammattilaisena, kun hänen potentiaaliinsa vahvasti uskonut Cyrille Guimard sai hankittua hänet menestyvään ranskalaiseen Renault-talliin. 1982 LeMond voitti Tour de l’Avenir -kisan ja hopeaa maantiepyöräilyn maailmanmestaruuskisoissa. Maatiepyöräilyn maailmanmestaruuskisoissa LeMondin sarja on olikin komea: 1982 hopea, 1983 kulta, 1985 hopea, 1986 seitsemäs, 1989 kulta, 1990 neljäs.

Myös Tourilla LeMondin sarja oli kauniin nousujohteinen, sillä jo ensimmäisellä yrityksellään vuonna 1984 hän nousi palkintopallille, toisella kertaa kiipesi jo Bernard Hinault’n jälkeen kakkoseksi ja seuraavaksi hän tuuppasi Mäyrän ykköspallilta kakkoseksi vuoden 1986 erikoisessa kisassa.

Mäyrä hyökkää Helmikanan kimppuun

Vuoden 1986 Touria on pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana (ei ehkä tietenkään niinkään usein ranskalaisten parissa vaan enemmänkin ison veden takana) ja se on saanut vielä vuosia myöhemminkin paljon mustetta virtaamaan ja videoita pyörimään. Kisaa voidaan tarkastella monesta näkökulmasta, mutta voidaan hyvin perusteluin epäillä, että Hinault – joka oli luvannut tänä vuonna auttaa Helmikanaksikin kutsutun LeMondin voitoon – yrittikin tosissaan voittaa kuudennen Tourinsa. La Vie Claire -joukkueen tähtiajajat olivat sopineet Hinault’n ajavan viimeisellä Tourillaan LeMondin voittajaksi, koska edellisenä vuonna LeMond oli auttanut silloisen kapteeninsa viidenteen voittoon.

slaying_the_badger

No, kisa oli monimutkainen ja monitulkintainen. Kannattaa lukea aiheesta Richard Mooren kirja Slaying the Badger: LeMond, Hinault and the Greatest ever Tour de France (2011) sekä katsoa vaikka L’Equipen dokumentti Hinault vs Lemond: Parole de blaireau parin vuoden takaa:
https://youtu.be/fkszNRQDbRU

YouTubesta löytyy myös muita helmiä aiheesta, kuten pitkä aikanaan tehty amerikkalaisdokumentti aiheesta, joka on kertova ajankuva monessakin mielessä:
https://youtu.be/ePgcSP7G0K0

Se toinen vuosisadan Tour – ja hiipuminen

Seuraavana vuonna LeMond meinasi kuitenkin päästä hengestään, kun joutui metsästysretkellä ampumaonnettomuteen. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin palasi kahden vuoden päästä luokkaantumisestaan Tourille – voittajana!

LeMondin toinen voitto oli sekin ikimuistoinen, myös joillakin perusteilla vuosisadan Tour. Ei pelkästään siksi, että se oli toistaiseksi kaikkien aikojen tiukin: vain 8 sekuntia erotti Pariisissa kisan pääpurakeita »Professori» Laurent Fignonin tappioksi. Tätä vuoden 1989 kisaa on käsitelty jo aiemmin Velofilossa.

Eikä se kolmaskaan voitto tullut helpolla, sillä vuoden 1990 editio alkoi heikosti LeMondille. Hän oli kokonaiskilpailussa kymmenen minuuttia kärkeä perässä ja sai ajettua eron kiinni lopulta vasta viimeistä edellisenä päivänä. Keltapaita tuli, vaikkei hän voittanut yhtään etappia.

greg_lemond_alpe_dhuez

LeMond nappasi kolme voittoaan siis peräkkäisillä osallistumiskerroilla, mutta vuoden 1990 Tourilla otti myös ensimmäisen etappivoittonsa mies, joka tulisi dominoimaan ympäriajoa seuraavat viisi vuotta. Alkoi Miquel Indurainin aika. Vielä 1991 LeMond pukeutui keltaiseen neljäksi päiväksi, mutta hänen Tour-uransa oli jo laskussa. Hän hiipui lopulta kokonaiskilpailun seitsemänneksi.

Kahdella viimeisellä yrityksellä kävi vielä huonommin, sillä molemmilla kerroilla Helmikanan lento päättyi keskeytykseen jo ennen Pariisia. Ampumahaava alkoi vaivata, joten vuonna 1994 LeMondin oli lopetettava ammattilaisuransa ja keskityttävä lanseeraamansa pyörämerkin parissa työskentelyyn.

LeMond marssi vedellä

LeMond oli todellinen Tourin mies, sillä hän tähtäsi kuntonsa heinäkuuhun; maailmanmestaruuskisojen lisäksi. Alkukauden kisoissa hän oli usein ylipainoinen ja kaukana parhaasta terästään. Siksi hän ei yltänyt lähellekään häntä edeltävien dominanttien Tour-mestarien, Hinault’n, Eddy Merckxin tai Jacques Anquetilin voittomääriin muissa kisoissa.

LeMond on Tourin kotimaassakin ollut suosittu ajaja, vaikka hän  voittikin Ranskan kansallissankarit Mäyrän ja Professorin. »Helmikanaa» (La Pintade) on usein pidetty tyypillisenä amerikkalaisserkkuna, joka on kova rahan perään, naiivi kisastrategioissa, mutta suorasuinen ja kova kilpailija. Hänen suosiotaan on osaltaan nostanut se, että hän ajoi vuosia ranskalaistalleissa, puhuu kelvollisesti ranskaa jenkkiaksentillaan ja tajusi ajoissa ottaa etäisyyttä Tourin mainetta tahranneeseen Armstrongiin. Myös kotimaassaan LeMondin osakkeet ovat olleet nousussa, kun teksasilaisen imperiumi romahti ja »Pomo» lopetti LeMondin mustamaalauskamppanjat.

LeMond ei myöskään koskaan jäänyt kiinni dopingtesteissä, mikä erottaa hänet muista toisen maailmansodan jälkeisistä Tour-voittajista.

Viime vuosina LeMond on tullut monille tutuksi Eurosportin kommentaattorina. Myös tämänkin vuoden Tourilla pääsemme nauttimaan hänen kommentaareistaan Eurosportilla.

Greg LeMond & Tour

– Kahdeksan osallistumista
– Yhteensä 5 etappivoittoa
• 1984: kokonaiskilpailun kolmas, nuorten kilpailun voitto
• 1985: kokonaiskilpailun toinen, yksi etappivoitto (21. etappi), yhdistelmäkilpailun voitto (combiné du Tour de France)
• 1986: kokonaiskilpailun voittaja, yksi etappivoito (13. etappi), yhdistelmäkilpailun voitto (combiné du Tour de France)
• 1989: kokonaiskilpailun voittaja, kolme etappivoittoa (5., 19. ja 21. etappi)
• 1990: kokonaiskilpailun voittaja
• 1991: kokonaiskilpailun seitsemäs
• 1992: keskeytys (14. etappi)
• 1994: keskeytys (6. etappi)

LeMondin joukkueet

•1981–1984: Renault-Elf-Gitane
•1985–1986: La Vie claire
•1987: Toshiba
•1988: PDM
•1989: ADR
•1990–1992: Z
•1993–1994: GAN

André Leducq – Miehittäjäkin kunnioitti Tour-voittajaa

André Leducq 27.2.1904–18.6.1980

Sarjassa unohdettuja Tour-voittajia vuorossa on päivälleen 26 vuotta sitten kuollut ranskalainen André Leducq. Leducq oli monipuolinen ajaja: voimakas sprintteri, mutta myös hyvä tasamaan kiitäjä (rouleur) eikä yhtään hullumpi kiipijäkään (grimpeur). Leducq voitti etapin heti ensimmäisellä Tourillaan vuonna 1927, ja oli parhaana ranskalaisena kisan neljäs. Itse asiassa hän voitti vähintään etapin jokaisella yhdeksällä osallistumiskerrallaan. Hänen kahdenkymmenenviiden etapin voiton ennätyksensä kesti todella pitkään, peräti 36 vuotta.

alcyon_leducq

Iloinen Dédé voittaa kansallisväreissä 1930

Leducqin ensimmäinen kokonaiskilpailun voitto tuli merkittävänä vuonna 1930, sillä kisa ajettiin tuolloin ensimmäistä kertaa kansallisjoukkueittain. Tourin johtaja Henri Desgrange oli kyllästynyt Alcyon-tallin ylivoimaan ja pisti kisasysteemin uusiksi. Kaikille ajajille annettiin järjestäjien puolesta samanlaiset pyörät, mutta sen sijaan Desgrange takasi kisan sponsoreille näkyvyyttä antaen heidän mainosautojen ajaa kilpailijoiden edellä. Mainoskaravaani alkoi saada muotoansa.

Vuoden 1930 kisassa oli viisi kansallisjoukkuetta: Ranska, Belgia, Italia, Espanja ja Saksa, jotka kaikki olivat mukana kahdeksanmiehisillä joukkueilla. Lisäksi matkaan lähti 60 kansallisjoukkueiden ulkopuolista niin kutsuttua touriste-routier-ajajaa, jotka itse maksoivat kulunsa. Nämä kuusikymmentä ajajaa oli valittu etukäteen, 40 paikkaa oli varattu jo edellisinä vuosina kisaan osallistuneille, 20 pääsi mukaan kauden aikana annettujen näyttöjen perusteella.

Ranskalainen Charles Pélissier, kuulun ajajaveljeskolmikon nuorimmainen, voitti peräti kahdeksan etappia. Ranska voitti kansallisten joukkueiden kisan, joten kisan kansansuosio oli taattu. Ranskan joukkue auttoi myös Leducqin voittoon, vaikka tämä kaatui pahasti Galibierin laskussa tehden tuplavoltin ja loukaten polvensa. Ranskalaiset saivat kuitenkin ajetttua menetetyt minuutit kiinni tunteja kestäneessä kiinniotossa, jonka päätteeksi verta vuotava Leducq nappasi vielä etappivoiton.

leducq1

Tämä episodi ja sitä seurannut Tourin voitto oli »Iloinen Dédé» -lempinimen saaneen ajajan uran käännekohta. Sympaattisesta ajajasta tuli todellinen tähti, jonka hyväntuulisuutta, loistavaa kuntoa, ajamisen elegenassia ja rohkeutta ihailtiin laajasti.

Bonukset mukaan 1932

Toinen voitto Leducqille tuli vuonna 1932, jolloin Desgrange oli keksinyt aikabonukset etappien kolmelle parhaalle. Ne olivatkin toista luokka kuin nykyään, sillä etapin voittaja sai neljän minuutin bonuksen, toinen kahden ja kolmas minuutin. Irtiottoihin kannustettiin vielä silläkin, että jos etapin voittaja tulisi maaliin yli kolme minuuttia ennen muita, hän saisi vielä kolme bonusminuuttia lisää.

Leducq johti kisaa kolmannelta etapilta alkaen ja ryyditti voittoaan kaikkiaan kuudella etappivoitolla. Hän voitti kisan lopulta kolme sekuntia yli 24:n minuutin erolla. Bonuksina hänen ajastaan vähennettiin 31 minuuttia, mutta toiseksi tullut saksalainen Kurt Stöpel keräsi vain 7 bonusminuuttia. Vaivaiset kolme sekuntia olisivat erottaneet ajajia ilman bonuslaskelmia.

Taistelupari Leducq & Magne rinta rinnan

Viimeistä kertaa Tourille Leducq osallistui vuonna 1938, jolloin hän vielä kerran puki keltapaidan päällensä ja voitti yhä yhden etapin. Tuo kisa oli oleva viimeinen kahdelle kaksinkertaiselle Tour-voittajalle, sillä Leducqin lisäksi Antonin Magne ajoi viimeistä Touriaan. Magne oli voittanut vuosien 1931 ja 1934 editiot.

mange_pelisier_leducq
Antonin Magne (vas.), Charles Pélissier (kesk.) ja André Leducq (oik.).

Nämä kaksi kilpakumppania iskivät yllättäen yhdessä viimeisellä etapilla ja ajoivat Parc de Princesin velodromille rinta rinnan, maaliviivalla kädet toistensa olkapäille laittaen. Kilpailun järjestäjät päättivät jakaa etapin ensimmäisen sijan näiden suosittujen ajajien kesken, kunnioittaakseen heidän komeita uriaan.

Gino Bartali muuten nappasi ensimmäisen kokonaiskilpailun voittonsa tuolloin.

Tour-voitto pelasti hengen?

Saksalaismiehityksen aikana Leducq pidätettiin vastarintaliikkeen lentolehtisten kuljettamisesta. Saksalaisupseeri virkkoi kuulustelussa: »Minä tunnen teidät, herra Leducq, minä onnittelen teitä saavutuksistanne. Te voititte maamieheni Kurt Stöpelin vuonna 1932 ja seurasin teidän taisteluanne intohimoisesti.»

Vuosia myöhemmin Leducq kertoi Raymond Poulidorille: »Katsos, Raymond, siitä voi aina olla hyötyä, että on voittanut Tour de Francen.» Poulidor ei ikinä pääsyt kokemaan Tour-voittoa.

Leducq kuoli 76-vuotiaana Marseillessa sukellusonnettomuuden seurauksiin. Pariisin seudulla Saint-Ouenissa syntynyt Leducq on haudattu Pariisiin Bagneux’n hautausmaalle.

andre_leducq_1931_1

André Leducq & Tour

  • Yhdeksän osallistumista
  • kaksi kokonaiskilpailun voittoa: 1930 & 1932
  • 25 etappivoittoa (neljä joukkueittain)
  • 35 päivää keltapaidassa (1929, 1930, 1932, 1938)

1927: kokonaiskilpailun neljäs, kolme etappivoittoa (6., 23. ja 24.)
1928: kokonaiskilpailun toinen, neljä etappivoittoa (2., 10., 11. ja 16.)
1929: kokonaiskilpailun yhdestoista, neljä etappivoittoa (2., 11., 17. ja 18. etappi)
1930: kokonaiskilpailun voitto, kaksi etappivoittoa (5. ja 16. etappi)
1931: kokonaiskilpailun kymmenes, etappivoitto (20.)
1932: kokonaiskilpailun voitto, kuusi etappivoittoa (3., 11., 13., 15., 20. ja 21.)
1933: kokonaiskilpailun 31., kaksi etappivoittoa (13. ja 14.)
1935: kokonaiskilpailun 17., etappivoitto (18b., aika-ajo)
1938: kokonaiskilpailun 30., etappivoitto (21.)

Lähteitä

Jacques Augendre, Abécédaire insolite du tour. Solar, 2011. (Kindle-editio.)

Philippe Bouvet, Frédérique Galametz & Serge Laget, La grande encyclopédie du Maillot Jaune. L’Equipe, Paris 2012.

Marguerite Lazell, Tour De France: The Complete History of the World’s Greatest Cycle Race. Carlton Books, 2014.

Pascal Sergent, Maillots jaunes: Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob Duvernet, 2013.

Viisinkertaisen Tour de France -voittajan treenivinkit

Pari viikkoa sitten ilmestyi mielenkiintoinen kirja Bernard face à Hinault – Analyse d’une légende, jossa viisinkertainen Tour de France -voittaja Bernard Hinault saa itse kertoa urastaan ja analysoida jo kolmekymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Kirjan toinen tekijä on vertailevan kirjallisuustieteen dosentti Jean Cléder, kova pyöräilymies ja pyöräilyntuntija itsekin.

Hinault’n näkemykset treenaamisesta ovat sen verran old school -meininkiä, että ne ovat hyvin virkistäviä meille Stravan kyllästämille ja Garmin-datan tuijotteluun tottuneille treenaajille. Otan siis vapauden parafraseerata tähän tuossa kirjassa esitettyjä Hinault’n ajatuksia treenaamisesta. Eli »Mäyrän» treenivinkit meille Garmin-ajan mittarimiehille.

Voittajaa ei turha treeni innostanut

Hinault ei ollut niitä urheilijoita, jotka pitävät eniten harjoittelusta. Hän rakasti kilpailua. Mitä kovempi kisa, sen parempi. Mäyrä oli todellinen voittaja, hänellä oli raivo voittaa.

Hinault’n täytyi pakottaa itseänsä trenaamaan, jotta olisi valmiina kisakauteen. Hänellä oli selkeät tavoitteet ja tietyt kisat, joihin harjoiteltiin ja huippukunto tähdättiin. Hän käytti joitakin alkukauden kisoja treeneinä, sillä tavoitteet oli pidemmällä kaudessa, aikaisintaan huhtikuun lopussa: le Dauphiné, Giro d’Italia, Tour de Romandie…

Hinault kertoo, että hänen uransa alkuaikoina suositeltiin lähinnä hinkkaamaan tuntikausia satulassa ilman äkillisiä repimisiä. Toki juniorit eivät lenkeillään tähän tyytyneet, vaan repivät mielummin kirikisoja jokaiselle lenkille osuneelle mainoskyltille.

bernard_hinault_1978_cropped

Uusi aika alkoi Hinault’n treeneissä, kun hänen valmentajakseen tuli Paul Köchli. Alkoi pelaaminen erilaisilla intensiteeteillä ja kestoilla.

Hinault’n maksimisyke oli 198. Korkean intensiteetin treeni saattoi olla vaikka tällainen: 8–9 sekuntin sprinttejä täysillä (siis mielellään se 198), jonka jälkeen annettiin sykkeen laskea kunnes noin tasolle 65 % maksimista. Sitten taas sprintti, jossa 8–9 sekuntia maksimilla. Tätä toistettiin kuudesta kymmeneen vetoon.

Seuraavana päivänä sitten laskettiin tehoa. 170:n sykkeellä 45:n sekuntin vetoja. Seuraavana päivänä taas alemmalla teholla, mutta pidempiä vetoja, ja niin edelleen. Jakson viimeinen päivä olikin sitten jo melkein lepoa: viidestä kuuteen tuntiin satulassa matalalla sykkeellä eli Mäyrän tapauksessa 115–120.

Tunneista tieteeseen

Sveitsissä professorina toimineen Köchlin treenimetodit tuntuivat suorastaan tieteellisiltä kotikutoisen tuntien keräämisen sijaan. Hänellä oli myös suhteita Itäblokin suuntaan, jossa osattiin muutakin kuin vain doupata. Myös Hinault’n tallipäällikkö Cyrille Guimard – jonka johtamana Renault-talli voitti kuusi Touria seitsemästä vuosina 1978–1984 – tunsi Köchlinin metodit, mutta sovelsi niitä omalla tavallaan.

Vaikka monenmoisiin ruoka-, lepo- ja muihin asioihin kiinnitettiin toki tuolloin huomiota, ei esimerkiksi puntariin hypätty joka päivä. Asioita punnittiin ajamalla, joten jos ajajilla oli ylipainoa vaikka pari kiloa, kyllä sen huomasi vaikeuksina satulassa ilman punnituksiakin.

Köchli halusi opettaa ajajille itsetuntemusta, opetella kuuntelemaan kehoaan. Hän ajatteli, ettei hän voinut asettautua urheilijan nahkoihin. Hän antoi heille vain periaatteet ja vinkit, joita urheilijan itsensä täytyi oppia optimaalisesti soveltamaan kehoaan tarkasti kuuntelemalla. Urheilijan itsensä täytyi hoitaa ja järjestellä treeninsä, vastuu oli hänellä itsellään.

Hinault uskoo tunteneensa kykynsä ja rajansa hyvin. Hän kertoo, että hänellä se sykeraja, jota hän pystyi kestämään tuntitolkulla, oli noin 168–170. Mutta jos hän joutui nousemaan sen yli, silloin mentiin punaiselle, joten sitä hänkään ei pitkään kestänyt. Mäyrän voima siinä, että hän pystyi ajamaan vaikka 15 km pitkän ja keskijyrkkyydeltään 7 %:n mäen pitäen sykkeensä koko ajan kolmen lyönnin haarukassa eli alueella 168–171.

Sykevyö on pelleilyä!

Köchli halusi laittaa Mäyrälle sykevyön, mihin Hinault vastasi: »Lopeta pelleily! Siitä ei ole mitään hyötyä!» (s. 43) Hän kuitenkin suostui joskus, jotta Köchli sai lukemansa. Itse hän ei kuitenkaan mihinkään lukemiin luottanut, hänelle kehontuntemukset kertoivat paljon enemmän kuin kone. Hinault on vielä tänä päivänäkin sitä mieltä, että urheilijat tuijottelevat erilaisia mittalaitteita liikaa sen sijaan, että he osaisivat kuunnella mitä heidän kehonsa heille kertoo. Luonnollinen tapa tuntea kehonsa on parempi kuin laittaa mittalaitteiden näyttö kehon ja mielen väliin. Mittalaite itse asiassa estää itsetuntemuksen kehittymistä, hän väittää.

Kaikkein pahinta Hinault’n mielestä on se, että nuoresta asti treenataan laitteiden piippauksien mukaan. Jos hän valmentaisi, hän sallisi laitteiden käytön vain joka toisessa treenissä ja vain niin kauan kunnes urheilija ei enää tarvisi kompuuttereiden apua.

Helppohan Hinault’n oli sanoa! Miehen mitat olivat aivan huikeat. Maksimisyke 198. Leposyke 34. VO2max oli kuulemma talvella 86, kesällä 93! Yhdeksänkymmentäkolme!

vanessa_en_bernard_hinault_1982

Mäyrän talvitreeni

Bretagnelaiseille tyypilliseen tapaan Hinault treenasi talvisin myös cyclocrossia, esim. ajamalla rannalla. Hän ei innostunut monien aiempien suurmestareiden suosimasta talvitreenistä (ja ansaitsemiskeinosta) eli rata-ajosta, vaikka muutaman kuuden päivän kisan ajoikin.

Tai oikeastaan kaksi ja puoli. Dortmundin kisassa puhtaat ratamiehet ja Hinault eivät oikein löytäneet yhteistä säveltä, kun pareittain ajaettavassa kisassa Hinault’n juokkuetoveri kuulemma jarrutti kiusallaan aina kun Mäyrä kiihdytti. Kolmen päivän jälkeen temperamenttinen Hinault meni kisajärjestäjien pakeille: »Nyt maksatte mulle näistä kolmesta päivästä ja mä lähden meneen. Näkemiin, herra. Te olette ihan ääliöitä!» (s. 45)

Hinault ei myöskään viettänyt talvia miettimällä kesän kisojen taktiikoita. Hän ei oikeastaan ajatellut kisojen taktiikoita ollenkaan ennen kisoja. Jos kisoja miettii liikaa, ei pääse edes lähtöviivalle. Ja viivalle Hinault asettui usein. Voittoja hänelle kertyi tällä metodilla käsittämätön määrä.

Hänen motoksihan kerrotaan usein: »Niin kauan kuin hengitän, isken!» Tant que je respire, j’attaque !

Lähde

Bernard Hinault & Jean CléderBernard face à Hinault – Analyse d’une légende. Mareuil Éditions, 2016. 240 s. 22 €.

bernard_face_a_hinault

Rudi Altig (1937–2016) oli 1960-luvun Tourien voimahahmo

Viikonloppuna kuului uutisia, että saksalainen Rudi Altig on kuollut 79-vuotiaana. Kuka oli Rudi Altig? Tour de Francen kannalta hän oli yksi 1960-luvun Tourien elegantti voimahahmo. Altig puki keltapaidan (maillot jaune) päälleen neljällä Tourilla: 1962, 1964, 1966 ja 1969 eli jokaisella osallistumiskerraan! Kaikkiaan hän oli keltaisessa seitsemäntoista ja puoli päivää.

Radalta keltapaitaan

Altig aloitti uransa ratapyöräilyn puolella vuonna 1952. Yhdessä vanhemman veljensä Willi Altigin kanssa he olivat loistava parivaljakko ja voittivat paljon kisoja. Ammattilaiseksi siirryttyään  Rudi voitti yksikseen takaa-ajon maailmanmestaruuden vuosina 1960 ja 1961 sekä 62 muuta kisaa ja 22 kuuden päivän kisaa.

altigin_veljekset
Altigin veljekset Willi ja Rudi olivat lyömätön kaksikko radalla.

Tallipäällikkö Raphaël Géminiani (joka muuten täytti eilen 12.6.2016 kunnioitettavat 91 vuotta) sai huokuteltua väkivahvan Altigin myös maantielle. Kun Altig saisi näkyvyyttä maantiellä, hän saisi parempia sopimuksia myös ratakisoihin. Tuohon aikaan pyöräilyn ammattilaisten piti kisata valtava määrä kisoja, niin radalla kuin maantielläkin, jos meinasivat pysyä leivän syrjässä kiinni.

Tourille Altig osallistui ensimmäistä kertaa vuonna 1962 Jacques Anquetilin joukkueen sprintterinä. Hän oli kova kaikkialla muualla paitsi vuoristossa, jossa isolihaksinen (180 senttinen ja noin 80 kiloinen) saksalainen ei ollut parhaimmillaan. Hän voittikin heti ensimmäisellä osallistumiskerraan parhan pistemiehen vihreän paidan ja kolme etappia.

altig_jaune
Keltapaidassa neljällä Tourilla, 17 ja puoli päivää yhteensä.

Altig oli myös niin sanottuja »ensimmäisen päivän spesialisteja», sillä hän puki kolmella Tourilla avauspäivän ensimmäisen keltapaidan päällensä. Viiteen ensimmäisen päivän keltapaitaan ovat yltäneet André Darrigade, Bernard Hinault ja Fabian Cancellara, neljään Eddy Merckx. Usein ensimmäisen päivän listalle pääsee voittamalla prologit, mutta Altigin ekan päivän paidat tulivat sekä kahdelta tasamaan etapilta (1962 ja 1966) sekä vuoden 1969 prologilta.

Altig pilasi Kannibaalin juhlat

Vielä 32-vuotiaana Altig näytti voimansa, vaikka olikin jo vuosia kuluttanut itseään ahkeralla kilpailemisella. Vuoden 1969 Tourin prologin piti mennä erään ihmemiehen Eddy Merckxin nimiin, erityisesti koska seuraavana päivänä ajettaisiin hänen kotikulmillaan. Kansa odotti Merckxin voittoa kuin kuuta nousevaa ja kansanjuhlaa valmisteltiin. Mutta kuinka ollakaan, Altig polki prologin kuin vimmattu voittaen Merckxin seitsemällä sekuntilla. Eddy Merckx puki uransa ensimmäisen keltapaidan päällensä vasta seuraavan päivän etapilla. Keltapaidasta tulikin Merckxille todellinen kesäasu, sillä on nappasi sen kaikkiaan ennätykselliset 111 kertaa (97 päivää keltaisessa).

anquetil_altig_duo
Anquetil vaikeuksissa tempossa, kerrankin. Altig joutui työntämään aika-ajon lyömätöntä mestaria.

Aika-ajon mestari, liki lyömätön Jacques Anquetilkin hyytyi kerran paritempossa, joka oli tuolloin suosittu kilpailumuoto. Legendaarisessa Trophée Baracchi -kisassa Anquetilin parina oli tällä kertaa Altig. Normaalisti kisa ajetaan nopeilla vaihdoilla, mutta nyt Anquetil meinasi tippua ja Altig joutui vetämään pitkiä vetoja, lopulta myös tuuppaamaan tai vetämään Anquetiliä. Outo parivaljakko voitti kuin voittikin ihmeen kaupalla kisan. Kuin kruununa Anquetil ajoi loppusuoralla päin tolppaa ja poistui paikalta verissäpäin.

Altigin saavutuksia:

 

Voittoja kaikista Grand Tour -kisoista

  • Tourilla kahdeksan etappivoittoa, pistekilpailun voitto 1962
  • Vueltassa kuusi etappivoittoa, kokonaiskilpailun voitto 1962
  • Girossa neljä etappivoittoa

Klassikkovoittoja

  • Ensimmäinen klassikkovoitto tuli vuoden 1964 Flanderin Ympäriajossa,
  • Vuonna 1968 hän voitti Milano–San Reno -kisan.

Suurimmat voitot

  • Himoitun sateenkaaripaidan eli maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden vuonna 1966
  • Maailmanmestaruuden lisäksi hänen toinen suurimmista voitoistaan oli vuoden 1962 Vueltan eli Espanjan ympäriajon voitto
  • Altig voitti myös pari Saksan maantiepyöräilyn mestaruutta
altig_rainbow
Vuoden 1966 maantiepyöräilyn maailmanmestari.

Tour de France & Rudi Altig

  • 1962: kokonaiskilpailun 31.  Leader du classement par points pistekilpailun voitto ja kolme etappivoittoa, 3 päivää keltapaidassa
  • 1964: kokonaiskilpailun 15. etappivoitto, 3 päivää keltapaidassa
  • 1966: kokonaiskilpailun 12. kolme etappivoittoa, 9 päivää keltapaidassa
  • 1969: keskeytti 18. etapilla, prologin voitto, 1 päivä keltapaidassa

Oman ammattilaisuransa jälkeen Altig työskenteli pyöräilyn parissa sporttipäällikkönä sekä televisokommentaattorina.

Altig kärähti dopingin käytöstä neljästi, vaikka sanoi: »Olen tarpeeksi fiksu etten käytä sellaisia aineita joista jää jälkiä virtsaan.»

Lance Armstrongista Altig sanoi: »Hän on tyranni, joka riistää joukkuetovereitaan eikä anna heidän tehdä yhtään aloitetta.»

Altigin ammattilaisjoukkueet ajajana

1959 Torpedo-Fichtel & Sachs
1960–1961 Rapha-Gitane-Dunlop
1962 Saint-Raphaël-Helyett-Hutchinson
1963–1964 Saint-Raphaël-Gitane
1965 Margnat-Paloma
1966–1967 Molteni
1968–1969 Salvarani
1970–1971 G.B.C.-Zimba

Altigin joukkueet sporttipäällikkönä

1978 C&A
1980 Puch-Campagnolo-Sem
1981 Puch-Wolber-Campagnolo
1987 Commodore

Lähteitä


Philippe Bouvet, Frédérique Galametz
& Serge Laget, La grande encyclopédie du Maillot Jaune. L’Equipe, Paris 2012.

Pascal Sergent, Maillots jaunes: Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob Duvernet, 2013.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Rudi_Altig

Ostiko Jean Robic vuoden 1947 Tour-voittonsa?

Jean Robic 10.6.1921–6.10.1980

Kaivetaan taas syntymäpäivän voimalla eräs unhoitettu Tour de France -voittaja esille: ensimmäisen toisen maailmansodan jälkeen järjestetyn Tourin voittaja Jean Robic. Bretagnelainen Robic ajoi ammattilaisena vuodesta 1943 aina vuoteen 1961 asti. Hän sai uransa varrella monia lempinimiä: Nahkapää (Tête de cuir), Kili (Biquet), Kuolemaltakarkaaja (Trompe-la-mort) ja Fatalitas.

Robic oli hyvä tasamaan rullaaja (rouleur) sekä erinomainen mäkimies (grimpeur), mutta heiveröinen ajaja ei ollut niin vahva aika-ajossa eikä mäenlaskussa. Maantien lisäksi hän kilpaili myös cyclocrossissa voittaen Ranskan mestaruuden vuonna 1945 sekä maailmanmestaruuden 1950.

Robickin mielestä parasta treeniä oli se, kun hänen täytyi saksalaismiehityksen aikana joka aamu toimittaa sata kiloa kahvia pyörällänsä, jonka perään oli kiinnitetty pienet kärryt. Sodan takia Tour oli jäänyt järjestämättä seitsemänä vuonna ja Robic halusi vihdoin päästä tositoimeen kun Tour vihdoin vuonna 1947 ajettaisiin.

Niin myös Jean Robicilla, joka virkkoi sydämensä valitulle Raymondelle laukkuaan pakatessa: »Minä en ole rikas, enkä voi tarjota sinulle myötäjäisiä, mutta kuukauden päästä pääset jakamaan elämäsi Tour de Francen voittajan kanssa.» (Jacques Augendre, Le tour de France des champions cyclistes, s. 36.)

Pari oli mennyt naimisiin neljä päivää ennen Touria. Jos Robic oli luvannut tulla kotiin 500 000:n frangin palkintoraha taskussaan, niin tiukoille sen saaminen meni. Robic teki nimittäin historiallisen tempun. Hän ei kantanut keltapaitaa yhtenäkään päivänä, mutta voitti kisan viimeisellä etapilla. Kolme etappivoittoa hän keräsi kisan varrella, joten mikään sattumamestari hän ei ollut, vaan taisteli voitosta loppuun asti – ja lopulta saikin sen.

peinture_de_jean-robic

Sata miestä matkaan

Ympäriajon vauhtiin saamisella oli tärkeä merkitys sodan runteleman Ranskan jaloilleen saamisessa ja sen elämänilon palauttamisessa. Tourin saapuminen kaupunkiin oli aina suuri juhla, jota nyt todella kaivattiin vuosien epätoivon, pelon ja ankeuden jälkeen. Monella kilpa-ajajalla haluja päästä näyttämään kykynsä sekä helpottamaan myös omaa taloudellista asemaansa, sillä maassa elettiin yhä säännöstelyn aikaa. Marshall-apu oli vasta tulossa.

Vaikka Tourin johtajalla Jacques Goddet’lla oli suuria vaikeuksia järjestää kisaa sodasta kärsineessä maassa vielä pari vuotta sotatapahtumien loppumisen jälkeenkin, matkaan saatiin kuitenkin lähtemään sata miestä kymmenessä eri joukkueessa. Ja kovia miehiä: René Vietto, Apo Lazaridès, Raphaël Géminiani, Édouard Fachleitner, Louis Caput, Louison Bobet (tuleva kolminkertainen Tour-mestari) ja sveitsiläinen Ferdi Kübler (tuleva vuoden 1950 voittaja). Italiasta ei saatu mukaan Gino Bartalia (vuoden 1938 ja seuraavan vuoden eli 1948 voittaja), mutta muun muassa Pierre Brambilla, Aldo Ronconi, Fermo Camellini ja Giordano Cottur, jotka kaikki sijoituivat kokonaiskilpailussa kymmenen parhaan joukkoon, joten Italia voitti lopulta joukkuekilpailun.

Kisa tosiaan ajettiin kansallisilla joukkueilla, mutta sodasta toipuvasta Euroopasta saatiin vain pari naapurimaata mukaan: Italia, Belgia, Sveitsin ja Luxemburgin yhteinen joukkue sekä Hollanti (jonka joukkuetta vahvistettiin parilla italialaisella ajajalla sekä yhdellä belgialaisella ja puolalaisella). Kisan isäntämaasta olikin sitten maajoukkueen lisäksi mukana viisi aluejoukkuetta: L’Ile de France, Ouest,  Nord-est, Centre/Sud-est, Sud-est.

Lännenmies iskee

Robic ajoi Lännen (Ouest) joukkueessa, sillä huolimatta ensimmäistä kertaa ajetun »Tourinaluskisan» Critérium du Dauphiné libéré yhdestä etappivoitosta ja viidennestä sijasta kokonaiskilpailussa häntä ei kuitenkaan valittu Ranskan maajoukkueeseen.

26-vuotias Robic ajoi tietenkin ensimmäistä Touriaan, mutta esiintyi itsevarmasti: »Vietto ei ole niin vahva kuin uskoo … Ja mitä Fachleitneriin tulee, hän ajaa hyvin, muttei vakuuta minua.» Nimekkäämmät kilpakumppanit närkästyivät »Nahkapään» (Robic käytti aina nahkaista kypärää) kommenteista. Kyllä vuoristo tulisi näyttämään nulikalle paikkansa ja tukkimaan hänen turhan isosti louskuttavan turpansa.

Kisa alkoi Robicin kannalta huonosti, sillä hän oli toisen etapin jälkeen jo yksitoista minuuttia kisan johtajaa René Viettoa jäljessä. Kolmannella etapilla alkoi Robicin nousu kohti kärkeä, sillä kun toiset ajattelivat tekevänsä liikkeensä vasta Alpeilla, Robic tuumi sen olevan liian myöhään. Neljännellä etapilla Robic pääsi mukaan ratkaisevaan irtiottoon ja voitti etapin Küblerin kaaduttua ratikkakiskoihin. Toinen etappivoitto tuli mäkisellä seitsemännellä etapilla ja kolmas viidennentoista etapin sprinttikisassa.

1947-robic

Eli kävikin aivan toisin kuin vanhemmat virkaveljet luulivat, heiveröinen »Kili» olikin pitkissä vuoristonousuissa elementissään. Robic oli kiinnostunut kaikista pyöräilyn tekniikkaan liittyvistä asioista, erityisesti pyöritystekniikkansa kehittämisestä ja oikean välityksen löytämisestä. »Välityksen täytyy vastata hengitystä», kerrotaan hänen kuvailleen vuoristossa tehokkaaksi osoittautunutta tyyliään.

Francis Pélissier, kuulun pyöräilijäveljessarjan keskimmäinen, intoutui arvioimaan: »Rouleur, mäkimies, sprintteri, tämä miekkonen on kaikkea. Hänen Tourinsa alkoi huonosti, mikä on harmi. Mutta siitä huolimatta, hän voi yhä voittaa. Vietton kannattaa pitää varansa. Kaikki on mahdollista, mitä tahansa voi käydä.»

Tourin pisin aika-ajo: 139 km!

Niinhän siinä kävikin. Kuten Jean Robic sanoi, hän ei ollut taistellut jäädäkseen toiseksi. Kokonaiskisan itsevarma johtaja, viisitoista päivää keltapaidassa ajanut René Vietto, »Kuningas René», oli vaihdoin matkalla kohti Tour-voittoaan. Yllättäen hän menetti pelin etapilla numero 18. Se oli kisan ainoa ja Tourin historian pisin (peräti 139 km!) henkilökohtainen aika-ajo, joka käytiin muuten Robicin kotiseudulla Bretagnessa (Vannes–St-Brieuc). Vietto katkesi täysin pitkässä tempossa ja jäi etapin voittajalle viisitoista minuuttia. Robic hävisi etapin voittajalle vain viitisen minuuttia ja oli etapin kakkonen. Viidenneksi aika-ajossa tullut Brambilla puki keltapaidan päälleen.

Vietton tappiolle on löydetty erilaisia selityksiä. Vuonna 1981 kirjailija Louis Nucera sai nimettömän kirjeen bretagnelaiselta, joka väitti antaneensa Ranskan Rivieralta kotoisin olleelle Viettolle juomapullon, jossa oli puolet olutta ja puolet siideriä. Tunnustuksen tehnyt paljasti: »Jokainen kunnon bretagnelainen tietää, että siideri on pyöräilyn vihollinen numero 1. Se katkoo jalat.» Etelän mies ei osannut olla varuillaan?

Toinenkin hasardi jättimäisen aika-ajon aikana kävi. Vietto oli pyytänyt ystäväänsä Jean Leuilliot’ta tulemaan puolimatkaan kertomaan hänelle väliaikoja. Vietton lähestyessä sovittua paikkaa hän näkee ystävänsä viruvan verissäpäin tienposkessa. Hän oli ajanut moottoripyörällä kilometritolppaa päin ja murtanut kallonsa. Siideri, ystävän onnettomuus ja mitä vielä… Vietto oli lyöty.

Illalla Vietto päättää jättää kisan kesken. Aamulla hän on lähdössä hotellihuoneestaan siviilivaatteet päällä ja laukku kädessään. Hississä hänelle yritettään vielä puhua järkeä:

– Sinulla ei ole oikeutta jättää kesken.
– Pariisi odottaa sinua! Sinä olet kansallissankari!

Kun hissi saapuu katutasoon, se painetaan takaisin toiseen kerrokseen. Kakkosessa Vietto painaa hissin takaisin kohti katutasoa. Leikki tuntuu jatkuvan ikuisesti, kunnes panoksia nostetaan:

– Sinunlaisellasi mestarilla ei ole oikeutta keskeyttää kisaa!
– Kuka puhui keskeyttämisestä! Vietto ei keskeytä! Hän vetäytyy kisasta.

Lopulta Vietto nähdään starttiviivalla.

»Bonsecoursin ihme»

»Totta, olen vastustamaton!», julisti Robic. Seuraavana päivänä hän jatkoi vimmatusti iskujaan, mutta aina Brambilla pysyi lopulta vastaamaan. Viimeiselle 257:n kilometrin etapille lähdettäessä Robic oli yhä kolmantena: 2’05” toisena olevan Ronconin sekä 2’58” Brambillan perässä. Jotkut pitivät taas peliä selvänä, nyt Brambillan hyväksi, mutta Nahkapäässä kehittyi vielä ideoita.

Kun pääjoukko ohitettuaan Rouenin kaupungin saapuu Bonsecoursin mäkeen, Robic iskee rajusti. Fachleitner pystyy vastaamaan, mutta Brambilla vain vaivoin pääsee nousemaan takaisin Robicin vanaveteen. Robic iskee uudestaan, jolloin Brambilla ei pysty enää vastaamaan vaan joutuu jäämään pääjoukkoon ajamaan. Robic–Fachleitner-kaksikko alkaa repiä eroa, mutta tuntuu ettei kukaan italialaisista halua auttaa Brambillaa kuromaan eroa kiinni.

Fachleitner pyrkii tiputtamaan Robicin useaan kertaan, mutta Robic haluaa voittaa. Kun on leikitty tarpeeksi kissa ja hiirtä, Robic ehdottaa Fachleitnerille:

– Et pysty enää voittamaan Touria, koska en anna sinun mennä! Ajetaan yhdessä ja annan sinulle 100 000 frangia voittorahoistani.
– Asia sovittu!

Tourin jälkeen Robic oli ilmeisesti kirjoittanut 100 000:n frangin šekin Léo Véronille, Ranskan joukkueen johtajalle, joka lienee jakanut summan joukkueensa jäsenille.

Kisan ratkettua lehdistö oli riemuissaan. Puhutiin »Bonsecoursin ihmeestä», mutta yhä itsevarma Robic kiisti tämän: »Se on toimittajien keksintö. Pyöräilyssä ei ole ihmeitä. Minä voitin Tourin siksi että olin paras.» Harvinaista oli myös se, että Robic voitti Tourin ensimmäisellä yrittämällään.

Bonsecoursin ihmettä muistellaan myös muistolaatassa.
Bonsecoursin ihmettä muistellaan myös kaupungin pystyttämässä laatassa.

René ressukka

Vietto tipahti lopulta jopa palkintopallin ulkopuolelle viidenneksi asti jääden voittajalle yli 15 minuuttia. »Kuningas René» ei kahdeksalla Tour-osallistumisellaan koskaan onnistunut voittamaan kisaa, vaikka kantoi keltapaitaa jo viimeisessä kisassa ennen sotaa (1939), päätyen tuolloin Pariisissa kakkospallille. Hänen loppusaldo Toureiltansa oli kahdeksan etappivoittoa, 31 päivää keltapaidassa ja vuoden 1934 mäkikirikilpailun voitto.

Tourin johtaja Jacques Goddet tunsi myötätuntoa L’Équipe-lehden (josta oli tullut L’Auto-lehden lopetettua tämän seuraaja sekä Tourin yhteistyökumppani) sivuilla 19.7.1947: »Pikku René ressukka, osallistumme suruunne ja tiedämme sen olevan suunnaton. Se on suunnaton, koska sydämenne lyö Tourin tahtiin…»

Keltapaidan menettäminen viimeisellä etapilla oli ennennäkemätöntä, eikä sitä sen koominkaan ole tapahtunut kuin toiset kaksi kertaa. Vuonna 1968 hollantilainen Jan Janssen nappasi maansa ensimmäisen Tour-voiton kukistamalla belgialaisen Herman Van Springelin viimeisen etapin henkilökohtaisessa aika-ajossa. Vielä dramaattisempi oli vuoden 1989 Tour, jolloin kolmatta voittoaan hakenut Laurent Fignon hävisi Greg LeMondille lopulta vaivaiset 8 sekuntia, kun LeMond porhalsi kisan päättävän aika-ajon voittoon kiisteltyine aika-ajotankoineen.

Taas yksi dramaattinen loppu

Robic tuli voittonsa jälkeen hyvin suosituksi, vaikka olikin itsepäinen, ylpeä ja kärkäs suustaan, eikä peitellyt inhoaan kilpakumppaniaan Louison Bobet’ta kohtaan. Bobet oli myös Bretagnen poikia, mutta Robicin mielestä hän oli valebretagnelainen, sillä hän oli syntynyt Ille-et-Villainen departementissa, joka on Bretagnen reuna-alueita. Robicin harmiksi Bobet kantoi keltapaitaa jo vuoden 1948 Tourilla ja voitti 50-luvulla Tourin historian ensimmäisenä kilpailijana kolme kokonaiskilpailua putkeen (1953, 1954, 1955).

jean_robic___saint_raphael_pour_sb

Kun Robicilta kysyttiin hänen uransa suurinta urotekoa, oletettiin sen olevan vuoden 1947 Tourin voitto.

– Ei se ole Tourin voitto. En ole ollut ylpeä voitostani. Se oli loogista: minä olin kaikkein vahvin. Joten vastaan kysymykseen jota ette ole minulta kysyneet. Suurin ylpeydenaiheeni on se, että korjasin Jaguaarini vaihdelaatikon keskellä maaseutua kello kahdelta yöllä. Kuinka moni Tourin voittaja olisi pystynyt tähän, yksin, noilla välineillä? Se on suurin urotekoni.

Pyöräilyuransa jälkeen Robic piti pientä ravintolaa Pariisin neljännessätoista kaupunginosassa, lähellä Montparnassea.

5.10.1980 Robic tapasi vanhat kilpakumppaninsa Vietton ja Brambillan veteraanien kisassa. Ilta jatkui ravintolassa sovinnollisissa merkeissä. Hauskaa pidettiin yhteen asti, jolloin Robic päätti lähteä ajamaan autollaan kotiin. Raymond Poulidor ja Joop de Zoetemelk vastustivat ideaa ja pyysivät häntä jäämään nukkumaan.

– Eihän sinulla ole kiire. Lähde sitten rauhassa huomenaamuna.
– Siellä on sumua. Ei ole järkevää lähteä. Jää tänne.

Robic lähti viimeiselle matkalleen. Hänen autonsa iskeytyi Pariisin porteilla puoliperävaunuun. Robic kuoli heti. »Falalitas», »Kuolemaltakarkaaja»…

tour_de_france_1947

Tour 1947 triviaa

  • Etappeja kisassa oli 21, kuten nykykisassakin, mutta matka oli peräti 4642 kilometriä.
  • Matkan aikana poikettiin Belgian ja Luxemburgin puolella.
  • Vuorista mukana oli la Croix-de-Fer, le Télégraphe, le Galibier, l’Izoard, Vars, Allos, Peyresoudre, Aspin, Tourmalet, Aubisque, Col de Porte, le Portet d’Aspet…
  • Keltapaidan puki yllensä kisan kestäessä neljä miestä Ferdi Kübler, René Vietto, Aldo Ronconi ja Pierre Brambilla.
  • Voittajan keskinopeus oli 31,4 km/h.
  • Mäkikirikilpailun (le Grand Prix de la Montagne) voitti Pierre Brambilla
  • Joukkuekilpailun voitti Italia

Lähteet

Jacques Augendre, Le Tour – Abécédaire insolite. Éditions Solar, Paris 2011.

Jacques Augendre, Le tour de France des champions cyclistes. L’Archipel, Paris 2007.

Ellis Bacon, Mapping Le Tour: Updated History and Route Map of Every Tour de France Race. Collins, 2014.

Thierry Cazeneuve & Pierre ChanyLa fabuleuse histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière, 2011.

Pascal Sergent, Maillots jaunes: Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob Duvernet, 2013.

Jean-Paul Vespini, Tour de France – Les prodigieuses histoires. Mareuil Éditions, 2015. (S. 49–55.)

https://fr.wikipedia.org/wiki/Jean_Robic

Critérium du Dauphiné valmistaa Tourille

Kuten Tour de France aikoinaan, myös Critérium du Dauphiné -kisa syntyi lehden mainostempauksena. Georges Cazeneuve oli mukana perustamassa toisen maailmansodan jälkeen Dauphine libéré -lehteä ja hän myös ideoi pyöräkisaa lehden aseman vankistamiseksi. Pyöräily oli tuolloin suosituimpia yleisölajeja, joten vuonna 1947 ensimmäisen kerran järjestetystä Critérium du Dauphiné libéré -kisasta tulikin pian hyvin suosittu, niin ajajien kuin katsojienkin parissa sekä taloudellinen menestys. Myös Dauphine libéré –lehti alkoi menestyä ja Grenoblessa päämajaansa pitävää lehteä luetaan nykyäänkin laajalti Rhône-Alpesin aluella ja siitä tehdään useita eri editioita eri departementtien asukkaille.

Georges Cazeneuven veljenpoika Thierry Cazeneuve on muuten myös työskennellyt sekä setänsä perustamassa lehdessä että pyöräkisassakin. Georges oli kisan johtaja vuodet 1947–1980, Thierry 1988–2009. Thierry on myös kirjoittanut useita kirjoja pyöräilystä, joista on pakko mainita legendaarisen Pierre Chanyn kanssa kirjoitettu klassikkojärkäle La fabuleuse histoire du Tour de France sekä myös nyt käsiteltävän kisan historiikki La grande histoire du Critérium du Dauphine libéré 1947–2007.

Tourin järjestäjä osti tapahtuman

Vuodesta 2010 lähtien kisan on järjestänyt ASO eli Amaury Sport Organisation, joka on myös Tour de Francen järjestäjä. Järjestäjän vaihtuessa kisan nimestä tiputettiin lehteen viittaava viimeinen sana pois. Nykyään kilpailun mini on Critérium du Dauphiné ja kisan johtoon nousi Bernard Thévenet, kaksinkertainen Tour-voittaja (1975 & 1977) ja samoin kaksinkertainen Dauphiné-voittaja (1975 & 1976).

criterium_du_dauphine_logo

Viime vuosina Dauphiné on vakiinnuttanut asemansa tärkeimpänä »Tourinaluskisana». Dauphinén voittajan harteille on usein puettu Tourin ennakkosuosikin viitta. Tänäkin vuonna monet Tourin kokonaiskilpailun kovimmat kilpakumppanit hakevat asetelmia ja testaavat kuntoaan tässä Rhône-Alpesin alueen kahdeksanpäiväisessä kisassa, kun mukana ovat viime vuoden voittaja Christopher Froome, haastajat Alberto Contador, Fabio Aru, Richie Porte sekä kotimaan suurimmat toivot Thibaut Pinot ja Romain Bardet.

Tourin kuninkaantekijä?

Mikään automaattinen Tourin kuninkaantekijä Dauphiné ei toki ole, vaikka yksitoista kertaa Tourin voittaja on myös Dauphinéssa juhlinut (laskuista on poistettu Lance Armstrongin kaksi Dauphiné–Tour-voittoa). Esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana Dauphiné–Tour-tupla on onnistunut kolme kertaa. Voittaja on tällöin aina ollut Sky-tallin miehiä: Bradley Wiggins vuonna 2012 sekä Christopher Froome 2013 ja 2015.

Kukaan ei ole voittanut kisaa kolmea kertaa enempää ja Froomella on mahdollisuus nousta tähän kolmen voiton kaartiin. Neljä ajajaa on kolme kertaa keskimmäiselle pallille noussut: ranskalaiset Nello Lauredi, Bernard Hinault ja Charly Mottet sekä espanjalainen Luis Ocaña. Hassu trivia on se, että italialainen ajaja ei Dauphiné-kisaa ole koskaa voittanut, vaikka makaroonimaan ajajat ovat useammin tehneet ryöstöretkiä Tourille kuin ranskalaiset Giroon.

criterium_ancien

* * * *

Voittajat

Moni Tour-mestari löytyy myös Dauphinén voittajalistalta, kuten Louison BobetJacques AnquetilRaymond PoulidorLuis OcañaEddy Merckx, Bernard Thévenet, Bernard Hinault ja Miguel Indurain.

Listauksessa lihavoidut voittivat myös Tour de Francen samana vuonna.

1947  Édouard Kablinski
1948  Édouard Fachleitner
1949  Lucien Lazarides
1950  Nello Lauredi
1951  Nello Lauredi
1952  Jean Dotto
1953  Lucien Teisseire
1954  Nello Lauredi
1955  Louison Bobet
1956  Alex Close
1957  Marcel Rohrbach
1958  Louis Rostollan
1959  Henry Anglade
1960  Jean Dotto
1961  Brian Robinson
1962  Raymond Mastrotto
1963  Jacques Anquetil
1964  Valentin Uriona
1965  Jacques Anquetil
1966  Raymond Poulidor
1967 & 1968 kisaa ei järjestetty
1969  Raymond Poulidor
1970  Luis Ocaña
1971  Eddy Merckx
1972  Luis Ocaña
1973  Luis Ocaña
1974  Alain Santy
1975  Bernard Thévenet
1976  Bernard Thévenet
1977  Bernard Hinault
1978  Michel Pollentier
1979  Bernard Hinault
1980  Johan van der Velde
1981  Bernard Hinault
1982  Michel Laurent
1983  Greg LeMond
1984  Martin Ramirez
1985  Phil Anderson
1986  Urs Zimmermann
1987  Charly Mottet
1988  Luis Herrera
1989  Charly Mottet
1990  Robert Millar
1991  Luis Herrera
1992  Charly Mottet
1993  Laurent Dufaux
1994  Laurent Dufaux
1995  Miguel Indurain
1996  Miguel Indurain
1997  Udo Bölts
1998  Armand De Las Cuevas
1999  Aleksandr Vinokurov
2000  Tyler Hamilton
2001  Christophe Moreau
2002  Lance Armstrong
2003  Lance Armstrong
2004  Iban Mayo
2005  Íñigo Landaluze
2006  Levi Leipheimer
2007  Christophe Moreau
2008  Alejandro Valverde
2009  Alejandro Valverde
2010  Janez Brajkovič
2011  Bradley Wiggins
2012  Bradley Wiggins
2013  Chris Froome
2014  Andrew Talansky
2015  Chris Froome

Lisäys:
2016 Chris Froome

* * * *

Kun Gino Bartali Fausto Coppin roskiksia tonki

Tässä eräänä päivänä maantielenkillä kaveri kysyi niin hyvän kysymyksen, että se vaatii kirjallisen vastauksen. Kysymys koski »mestarien mestaria» Fausto Coppia ja hänen ylivoimansa. Mihin Coppin ylivertaisuus perustui?

Coppi oli valtava luonnonlahjakkuus: 1,77 m pitkä, kisapainoa 67–68 kiloa, lepopulssi 42–44, keuhkojen tilavuus 6,7 litraa.

Coppi mullisti ja modernisoi pyöräilyn. Hän on oli kaikessa kehityksen kärjessä. Hän käytti uusia harjoittelutekniikoita, hyödynsi uusia ruokavalio-oppeja, kehitti joukkuetaktiikkaa ja joukkueen organisointia.

coppi_janoisena

Sitten tulevat huonot uutiset. Coppi käytti muutakin kuin vain luonnonlahjojaan. Myös dopingin suhteen hän teki irtioton. Jo vuonna 1942 eli uransa alussa Coppi teki tunnin ajon maailmanennätyksen seitsemän amfetamiinitabletin kirittämänä.

Coppi ei suinkaan ollut ainoa ja myös kertoi käytöstä, kuten siinä kuuluisassa televisiohaastettelussa:

Haastattelija: Käyttävätkö pyöräilijät pommia (amfetamiinia)?
Coppi: Kyllä, ja niille jotka väittävät toisin, ei kannata puhua pyöräilystä.
– Entä sinä, käytitkö sinä?
– Kyllä. Aina kun oli tarpeen.
– Ja koska oli tarpeen?
– Melkein koko ajan!

Erilaiset amfetamiinivalmisteet ja niistä tehdyt erilaiset cocktailit olivat siis 1950-luvulla yleisiä ammatipyöräilijöiden pääjoukossa. Maxiton®, Pervitin®, Simpamine® ja kumppanit vauhdittivat pelotonin menoa.  Coppi oli pelotonin pomo 1950-luvulla ja hänen touhujaan oli syytä seurata tarkasti jos meinasi päästä maaliin vielä saman tunnin aikana kuin »mestarien mestari». Aineet olivat niin tehokkaita ja Coppi tiesi miten niitä käytetään.

Rik Van Steenberger, joka ajoi Coppin valtakaudella, kertoi:

»Ensimmäinen, jonka tiesin douppaavan oli verraton mestari Fausto Coppi, jota seurasi aina Valkoiseksi Naiseksi kutsuttu taitava lääkäri. Siihen aikaan tästä ei pidetty suurta ääntä. Kaikki hänen jälkeiset mestarit ovat turvautuneet dopingiin. Heidän oli pakko.»

(Lainattu teoksesta Jean-Pierre Mondenard, Tour de France: Histoires extraordinaires des géants de la route. Hugo & Compagnie, Paris 2012, s. 44.)

coppi_takeaway
Coppin takeaway-ateria.

Coppin ruokailut, heräämiset ja nukkumaanmenot olivat kuulemma lääketieteellisiä seremonioita, jossa mittavat määrät eri aineita otettiin toinen toisensa jälkeen kuin rituaalissa.

Bartali iskee ensin

Gino Bartali seurasi erityisen tarkasti häntä hieman nuoremman uuden mestarin touhuja. Toisin kuin muille, Coppi ei antanut dopingneuvojaan pahalle kilpakumppanilleen Bartalille, joten hänen täytyi ryhtyä salapoliisihommiin.

Bartali itse väittää kokeilleensa aineita vain kerran, Belgiassa vuonna 1950 järjestetyissä maailmanmestaruuskisoissa ja todenneen ne hänelle sopimattomiksi. Toisaalta, joskus kerrotaan tarinoita Bartalin voittoisalta vuoden 1948 Tourilta, jolloin Alfredo Binda, »polkupyörän Caruso», entinen mestariajaja ja Bartalin tallipäällikkö, oli antanut Alpeilla Bartalille jotain mystisiä lasipulloja.

bartali_coppi_nousu
Gino Bartali & Fausto Coppi.

Bartalin kiinnostus Coppin salaisiin aineisiin oli kuitenkin väkevä. Gino »Hurskas» kertoi kuinka hän halusi aina samaan hotelliin kuin Coppi ja pyrki saamaan huoneen mahdollisimman läheltä kilpakumppaniaan, jotta voisi vakoilla häntä. Se ei ollut helppoa, sillä olivathan he kilpailevissa talleissa. Silloinkin kun he edustivat Italian värejä Coppi halusi mielummin huonekumppaneikseen ja lähistölleensä uskollisimmat apuajajansa kuten veljensä Sergen, Mario Riccin tai Ettore Milanon.

Juuri ennen etapin alkua oli Bartalin paras aika iskeä, mutta nämä yllätysiskut kohdistuivatkin Coppin hotellihuoneeseen ja erityisesti sen roskiksiin. Bartali kyttäsi koska Coppi esikuntineen poistui huoneistaan kohti lähtöseremonioita. Silloin oli hänen aikansa toimia. Oli vain vähän aikaa. Hän syöksyi Coppin huoneeseen hyökäten roskiksen ja yöpöydän laatikon sisältöä tutkimaan. Hän nappasi mukaansa pikku pullot, tuubit, pakkaukset, rasiat, laatikot, supot, kaikki mitä hän saikaan käsiinsä salamannopean ryöstöretkensä aikana.

Aikaa Bartalilla oli vähän, sillä Coppi lähti aina melkein viime tingassa lähtöpaikalle. Kisajärjestäjät tuskailivat kun Bartali meinasi aina myöhästyä lähdöstä omituisten kiireidensä vuoksi. Bartali väitti oppineensa tulkitsemaan vihollisensa hotellihuoneen löydöksiä niin hyvin, että hän tiesi nautittujen aineiden perusteella missä kohtaa päivän etapilla Coppi tulisi iskemään.

coppi_bartali_cigars
Gino Bartali ja Fausto Coppi pistävät sikariksi.

Aina Bartalin ennakoivat vastaiskut eivät onnistuneet. Kerran hän näki Coppin kadulla ja syöksyi hänen huoneeseen tutkimuksillensa. Huoneessa olikin kaksi ihan muuta ajajaa pakkaamassa laukkujaan. Punastunut Bartali joutui pyytelemään anteeksi syöksymistään. Coppi oli vaihtanut huonetta Bartalin tietämättä.
(Jean-Pierre Mondenard, Tour de France: Histoires extraordinaires des géants de la route. Hugo & Compagnie, Paris 2012, s. 36.)

Coppi Tourilla

Mutta ei suinkaan pidä luulla, että Coppin voitot olisivat tulleet pelkästään aineiden voimalla, päin vastoin! Hänenkin aikanaan – kuten aiemminkin ja vaikka Lance Armstrongin valtakaudella – oli muillakin mahdollisuus hankkia sama tietämys ja samat lääkkeet.

Toisaalta myös pätee: Eri ajat, eri aineet, ajat muuttuvat, kamat muuttuvat. Coppin aineilla ei enää olisi kymmenen vuotta myöhemmin oltukaan ylivoimaisia, kuten hänen perintöprinssinsä (niin hyvässä kuin näissä pahoissakin asioissa) Jacques Anquetil myöhemmin arvioi.

Viisinkertainen Giron voittaja oli huikea myös Tourilla. Coppi osallistui Tourille vain kolme kertaa, mutta voitti niistä kaksi. Hän voitti samoin kaksi parhaan mäkikiehen palkintoa (Grand Prix de la Montaigne), yhdeksän etappia ja 19 keltaista paitaa.

coppi_style
Tyyliniekka Fausto.

Coppin pitkän uran (ammattilaisena 1940–1959) katkoi toinen maailmansota muutamaksi vuodeksi. Ranskalaisille sota sotki pyöräilykisakuviot pitkäksi aikaa, eikä Touriakaan päästy ajamaan Coppin ammattilaisuran alkuvuosina 1940–1946. Kahdelta ensimmäiseltä sodan jälkeiseltä Tourilta Coppi oli poissa, mutta heti ensimmäisellä osallistumiskerrallaan vuonna 1949 hän nappasi alkuvaikeuksien jälkeen voiton liki näytöstyyliin. Toinen ylivoimainen voitto tuli vuonna 1952, jolloin kakkoseksi tullut Stan Ockers jäi Coppille 28 minuuttia ja 17 sekuntia.

Vuotta aiemmin »Il Campionissimo» oli kuitenkin ollut poissa tolaltaan ja jäi vuoden 1951 Tourin kokonaiskilpailun kymmenenneksi voittaen vain yhden etapin. Mestarien mestarin pikkuveli Serse Coppi (19.3.1928–29.6.1951) oli menehtynyt hänen käsivarsilleen pari päivää ennen Tourin alkua.

lapide_serse_coppi

Serse oli myös ammattipyöräilijä ja ajoi Fauston kanssa Bianchi-tallissa. Fausto ja Serse olivat osallistuneet Giro del Piemonte -kisaan, jossa he kilometriä ennen maalia olivat ajaneet rinta rinnan pääjoukossa. Kunnes yksi amatöörikisailija kaatui ratikkakiskoihin ja keilasi kaksi muuta ajajaa mukanaan; toinen heistä oli Serge. Serge löi päänsä, mutta pystyi lopulta kuitenkin ajamaan kisan loppuun. Hotellille päästyään hän ei kuitenkaan voinut hyvin ja valitti päänsärkyä. Hänen tilansa alkoi heiketä, ensin kutsutiin lääkäri paikalle, sitten jo ambulanssi. Serse Coppi ehti kuolla ennen sairaalan leikkauspöydälle pääsyä.

Vaikka tämän dramaattisen tapahtuman jälkeen mikään ei olisi oleva Fauston elämässä kuten ennen, hän asettui neljä päivää myöhemmin Tourin lähtöviivalle. Sersen oli ollut tarkoitus ajaa hänen tukenaan.

***

Aiheeseen liittyen lue myös:
• Gino Bartali, Gino Oikeamielinen
• Pyöräilyn dopingslangi

Merckx, maahan! Luis Ocañan raivo

Jesús Luis Ocaña Pernía
9.6.1945–19.5.1994

Päivälleen 22 vuotta sitten espnajalainen Luis Ocaña päätti itse päivänsä. Tour-mestari oli saanut verensiirrossa hepatiitti C:n ja sen seurauksena maksasyövän. Hän tiesi, ettei tulisi tätä kisaa voittamaan ja teki oman ratkaisunsa. Hän oli kuollessaan 48-vuotias.

Ocaña ei ole ensimmäinen Tour de Francen tähti, joka on kokenut traagisen lopun. Mutta traaginen oli jo hänen kilpauransa. Ocañan karmea kohtalo oli kilpailla juuri sinä aikana kun vastaan asettui »Kannibaali», kaikkien aikojen paras pyöräilijä Eddy Merckx.

ocana_merckx
Keltapaita Eddy Merckx seuraa Luis Ocañan liikkeitä.

Ocaña vihasi Merckxiä, josta tuli hänelle suoranainen pakkomielle. Jopa niin, että Ocañan saksanpaimenkoirankin kutsumanimeksi tuli Merckx. »Merckx, maahan!», huusi Ocaña koiralleen.

»Eddy on vahva, muttei hänkään ole yli-ihminen. Hän on lyötävissä. Täytyy uskaltaa iskeä.» Ja Ocaña uskalsi. Hän oli suorastaan itsetuhoinen iskiessään.

Oikukas, salaperäinen, hieman hullu, nero

Kilpakumppani Bernard Thévenet kertoi: »Ocaña oli salaperäinen, hieman yksinäinen, hän ei ollut kovin sosiaalinen.» Joop Zoetemelk oli samaa mieltä, mutta lisäsi, että sitten kun hänen kanssaan pääsi keskustelemaan, hän ei ollut ollenkaan vaikea tapaus vaan hänen kanssaan oli helppo keskustella. Vaikka hän kylläkin suuttui hyvin helposti. (Fotheringham 2014, 89.)

ocana_tour

Ocaña mielialat ailahtelivat hallitsemattomasti päivästä toiseen: yhtenä päivänä hän oli hyvällä tuulella, toisena kärttyisä. Vain yksi asia oli varma. Ocaña tulisi aina iskemään!

Ocaña oli erilainen, »hieman hullu», sanoi Jean-Marie Leblanc, entinen joukkuetoveri, josta sittemmin tuli Tourin johtaja. Hän jatkoi: »Mutta sehän on aina niin nerojen kanssa. Rikkoaksesi sääntöjä sinun on oltava hieman hullu.»

Ocaña oli valmis iskemään koska ja missä vaan, vaikka ruokahuoltoalueella, pissatauolla tai vastustajan kohdatessa mekaanisen ongelman. »Jarrutan vain kun ajaja on maassa» oli hänen mottonsa.

ocana_team_69
Ocaña joukkuetovereidensa avustamana vuoden 1969 Tourilla.

Riskinottamisella oli hintansa. Usein Ocaña kaatui yrittäessään liikaa ja tuli verissäpäin maaliin. Eikä joukkuetovereillakaan ollut helppoa pysyä suunnitelmissa kun levoton Ocaña saattoi tehdä mitä päähän pälkähti. Muille kilpailijoille, myös kuningas Merckxille, Ocañan arvaamattomuus oli päänvaiva ja sai heidät olemaan koko ajan varpaillaan Ocañan suhteen.

Ocaña oli epälaskelmoiva ja epäkäytännöllinen myös kisailun ulkopuolella. Hänen kerrotaan ostaneen komean urheiluauton, jolla pääsi näppärästi hurauttamaan Tourin jälkeen ajettavista criterium-kisoista toiseen. Autossa oli vain pieni ongelma. Se oli niin pieni, ettei polkupyörä mahtunut mukaan.

Vuoden 1973 voitto

Neljän edellisen vuoden voittaja Eddy Merckx ei ollut vuoden 1973 Tourin lähtöviivalla, sillä tuona vuonna hän yritti Giro–Vuelta-tuplaa. Eikä se jäänyt yritykseksi. Voittajaveikkailuissa korkealla olivat ikuinen kakkonen Raymond Poulidor, hollantilainen Joop Zootemelk, uusi ranskalaistoivo Bernard Thévenet ja Ocaña.

ocana_fuentes
Luis Ocaña keltapaidassa seuranaan José-Manuel Fuente.

37-vuotias Poulidor kaatui taas ja menetti ehkä viimeisen suuren mahdollisuutensa. Zootemelk poimi prologin, mutta Ocaña voitti peräti kuusi etappia ja oli lopputuloksissa ylivoimaiset 15 minuuttia ja 51 sekuntia edellä Thévenet’tä. Zootemelk valui neljänneksi kun väliin kiilasi myös espanjalainen José Manuel Fuente.

Luis Ocaña Tourilla

• 1969: keskeytys (8. etappi)
• 1970: kokonaiskisan 31. Yksi etappivoitto: 17. etappi
• 1971: keskeytys (14. etappi). Kaksi etappivoittoa: 8. ja 11. Keltapaidassa kolme päivää
• 1972: keskeytys (15. etappi)
• 1973: Kokonaiskilpailun voitto. Kuusi etappivoittoa (7a, 8, 12a, 13, 18, 20a). 14 päivää keltapaidassa. Yrittelijäimmän ajajan palkinto (prix de la combativité)
• 1975: keskeytys (13. etappi)
• 1976: kokonaiskisan 14.
• 1977: kokonaiskisan 25.

Yhden voiton kirous

Yhden voiton lisäksi Ocañan Tour-menestys ei ollut häävi, semminkin kun ajatellaan  hänen lahjojaan. »Hän oli melkein kirottu», sanoi Ocañan joukkuetoveri Michael Wright.

Jo vuoden 1971 Tourin piti olla hänen. Merckx oli ollut muutaman vuoden niin ylivoimainen, että järjestäjät yrittivät muuttaa kisan formaattia jotta muillakin olisi mahdollisuuksia. Aika-ajojen määrä tiputettiin edellisen vuoden viidestä kahteen.

11. etappi olikin taas BIC-joukkueen tallipäällikkövelhon Raphaël Geminianin taidonnäyte. Tallitoverit Joachim Agostinon johdolla valmistelivat Kannibaalin ja Zootemelkin kypsyttämistä ja col du Noyerin juurella Ocaña iski – 60 kilometriä ennen maalia. Se oli täystuho. Merckx jäi Ocañalle 8 minuuttia ja 42 sekuntia!

ocana_ambulance_tour71
Ocañan Tour 1971 päättyi ambulanssikyytiin.

Ocaña oli keltapaidassa kolme päivää kunnes taivas puuttui peliin. Col de Mentén laskussa rankkasade oli muuttanut tien mutaiseksi joeksi. Ocaña kaatuu ja Zootemelk ajaa vielä hänen päälleen. Keltapaita Ocañan matka jatkuu ambulanssin kyydissä.

Seuraavana päivänä Merckx ei suostunut laittamaan keltaista paitaa päällensä vaikka hän siirtyi kilpailun kärkeen. Hän myönsi, että ilman kaatumistaan Ocaña olisi voittanut kisan. Myös Zootemelk on myöhemmin haastattelussa arvellut, että Ocaña olisi säilyttänyt keltaien paitansa Pariisiin asti.

Ocaña itse sanoi: »Olen aina ajatellut enemmän tappioitani kuin voittojani.»

ocana_king_juan_carlos
Kuningas Juan Carlos jakaa Espanjan vuoden urheilijan palkinnon Luis Ocañalle.

Lähteitä

Jacques Augendre, Le Tour de France des champions cyclistes. L’Archipel, Paris 2007.

Alasdair Fotheringham, Reckless – The Life and Times of Luis Ocaña. Bloomsbury, London 2014.

* * *

Luis Ocañan kaatuminen Tour de France 1971: