Aihearkisto: Tour de Francen historia

Tour de Francen historiaa

Tour & Giro: latinalaiset siskokset?

Ranskaa ja Italiaa kutsutaan joskus latinalaisiksi siskoksiksi. Naapuruksilla on yhteistä kielitaustaa latinan kautta, pitkät historialliset yhteydet monella tasolla ja vaikka mitä yhdistävää, kuten rakkaus pyöräilyyn ja suuriin etappikisoihin.

Ovatko Tour de France ja Giro d’Italia sitten sisarkisat? Entä mikä on sisarusten suhde ja nokkimisjärjestys? Vanhempi sisko Tour (s. 1903) on pysynyt monessa mielessä ykkösenä, mutta myös Giro (s. 1909) on pitänyt pintansa hyvin jo yli vuosisadan.

Molemmilla kisoilla on ollut suuri merkitys kansallisen identiteetin pönkittäjänä. Kisojen kansallisuuteen liittyen tulee mieleeni yksi ulottuvuus, jossa siskokset ovat erilaisia. Väittäisin, että Giro on ollut selkeästi leimallisemmin italialaisten oma kisa. Siis siinä merkityksessä, että he ovat paremmin oman kisansa pankintopallia hallinneet.

Ulkomuistista olisin arvioinut, että italialaiset ovat voittaneet omista ympäriajoistaan 2/3, kun taas Tourin voitot ovat lähteneet suurinpiirtein samassa suhteessa ulkomaalaisten kyytiin.

Taulukot esiin ja laskuhommiin. Pikkusisko ensin: 98:sta Girosta vain 30 kertaa voitto on karannut isäntämaan ulkopuolelle. Eli ulkomaalaisia voittajia olikin alle 30 %. Tour on ajettu 102 kertaa ja ranskalaiset ovat voittaneet 36 kisaa eli karvan yli kolmasosan. Italialaiset ovat siten täysin ylivoimaisia kotivoittojen vertailussa.

Vertailun vuoksi kerrottakoon myös, että Tourin ensimmäinen ulkomaalainen voittaja löytyi jo seitsemännellä kerralla, sattumalta sinä samana vuonna kun ajettiin ensimmäinen Giro eli vuonna 1909. Toki Girossakin on ollut pitkään mukana ulkomaalaisia kilpailijoita, mutta italialaisten voittoputki oli katkeamaton peräti vuoteen 1950 asti. Tuolloin voittaja tuli pohjoisen rajan takaa, kun Hugo Koblet vei voiton Sveitsiin.

Vuoroin vieraissa?

No kuinkas kansallisaarteiden ryöstäminen on siskoksilta onnistunut? Tässäkin suhteessa italialaiset näyttävät vetävän pidemmän korren. Ottavio Bottecchia voitti ensimmäisenä italialaisena Tourin vuonna 1924 ja uusi temppunsa seuraavana vuonna. Parin voiton miehiä olivat myös suuret kilpakumppanit Gino Bartali ja Fausto Coppi.

Italialaiset Tourin voittajat

1924 Ottavio Bottecchia
1925 Ottavio Bottecchia
1938 Gino Bartali
1948 Gino Bartali
1949 Fausto Coppi
1952 Fausto Coppi
1960 Gastone Nencini
1965 Felice Gimondi
1998 Marco Pantani
2014 Vincenzo Nibali

Liki joka kymmenes Tour-voitto on siis mennyt italialaisten nimiin.

pantani_jaune_rosa
Marco Pantani voitti vuonna 1998 sekä Giron että Tourin.

Vasta Jacques Anquetil oli ensimmäinen ranskalainen Giron voittaja vuonna 1960. Toinen viisinkertainen Tour-voittaja Bernard Hinault pitää nimissään myös ranskalaisten Giro-voittojen ennätystä kolmella voitollaan. Laurent Fignonilta estettiin jo yksi voitto epärehellisyyden rajamailla olevilla tempuilla, mutta onnistui hänkin sitten vuonna 1989. Ranskalaisilta Giron voitto on siten onnistunut vain niiltä kaikkein kirkkaimmilta supertähdiltä.

Ranskalaiset Giron voittajat

1960 Jacques Anquetil
1964 Jacques Anquetil
1980 Bernard Hinault
1982 Bernard Hinault
1985 Bernard Hinault
1989 Laurent Fignon

Näin ollen Italia voittaa tämänkin erän pistein 10–6.

Sisarkateutta?

Italialaiset ovat myös ihan viime vuosinakin hallinneet omaa ympäriajoaan, mutta ranskalaiset ovat viimeksi voittaneet kotikisansa vuonna 1985!

Paraikaa ajettavan Gironkin suurin voittajasuosikki on kotimainen Vincenzo Nibali, toissavuoden Tourin voittaja ja vuoden 2013 Giron voittaja. Nibali kuuluu siihen pieneen ajajajoukkoon, joka on voittanut kaikki kolme suurta etappikisaa, sillä hän on voittanut myös Vueltan (2010).

Tämän tarkastelun myötä on helppo ymmärtää miksi ranskalaisilla on jäänyt paljon hampaankoloon Giron suhteen. Italialaiset ovat paljon paremmin pystyneet suojelemaan kisaansa. Italialaiset pyöräilyfanit, tifosit, ovat tunnetusti hyvin intohimoisesti puolustaneet omiaan ja tehneet jopa kiusaakin ulkomaalaisille kilpailijoille. Ranskalaisilla on monia tällaisia tarinoita kerrottavana… Siskoksien tappelut ovat aina niitä hurjimpia.

* * *

Lisäys 29.5.2016: Niinhän siinä kävi, ettei tänäkään vuonna voitto lähtenyt Italian ulkopuolelle, kun Nibali voitti kuin voittikin.

Lucien Aimar – 1966 Tour de Francen yllätysvoittaja

 

28.4.2016 vietti syntymäpäiviään kaksikin Tour-voittajaa. Nuorempi heistä on vuoden 2012 voittaja, ensimmäinen voittoon yltänyt britti Bradley Wiggings, joka täytti 36 vuotta. Se toinen voittaja onkin nykyään paljon tuntemattomampi, vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar. Vuonna 1941 syntynyt Aimar täytti siis 75 vuotta.

lucien_aimar1

Poulidor vai Anquetil?

Aimarin vuoden 1966 voittoa voidaan pitää tallipäällikkövelho Raphaël Géminianin taktisena taidonnäytteenä. Vuoden tauon jälkeen viisinkertainen voittaja (siis kaksi kertaa enemmän kuin kukaan aiemmin) Jacques Anquetil palasi Tourille. Ranskalainen yleisö, joka oli jo vuosia jakautunut kahteen leiriin, poulidoristeihin ja anquetilisteihin, alkoi taas herkutella uudesta titaanien kaksintaistelusta.

Anquetilillä ei ollut enää mitään todisteltavaa, hän ajatteli ajavansa viimeisen Tourinsa joukkueelleen, auttavansa muita. Mutta kun kaksi keskeistä kilpailijaa, Felice Gimondi ja Vittorio Adorni, jättäytyivät pois ja vastassa oli arkkivihollinen Raymond Poulidor, ei Anquetil voinut vastustaa kiusausta. Heti toisella etapilla alkoivat vanhat kilpakumppanit kolistella sapeleitaan. Poulidor ei saisi voittaa tälläkään kertaa!

Poulidor kaatui, kuten niin monta kertaa urallaan, ja Anquetil ei jäänyt ritarillisesti odottamaan, vaan iski. Tästä pyöräilyn ritarillisuudesta ollaan kahta mieltä. Toisten mielestä pyöräily on herrasmieslaji, jossa ei käytetä hyväkseen vastustajan epäonnea, esim. kaatumisia, rengasrikkoja tai muita teknisiä ongelmia, vaan kisa on neutralisoitava niiden ajaksi. Toisten mielestä tämä on ihan tekopyhää, koko kisa on kisaa ja kaikissa paikoissa saa iskeä, jos vain paikka on. Eiväthän ne keski-ajan ritaritkaan naisia linnojen oviaukoista ensimmäisenä hyvä hyvyyttään päästäneet, vaan siksi, että väijyvien vihollisten miekat osuisivat ensiksi neitoihin.

Ai niin, Poulidorin kaatumisesta tuli mieleen tuon mainion kirjailijan ja kovan ketjunpyörittäjän Paul Fournelin esittämä pyöräilijöiden jako kahteen kategoriaan: niihin, jotka kaatuvat aina, ja niihin, jotka eivät kaadu koskaan. Anquetil–Poulidor-taisteluparin suhteenkin tämä pätee. Anquetil oli onnekas tai taitava tai mitä lie, mutta eipä hän tainnut koskaan hävitä mitään merkittävää kisaa kaatumisen vuoksi. Poulidor taas menetti monta suurvoittoa kompuroimisen takia, ei vähiten ainakin pari Tour-voittoa.

Poulidor ei myöskään ritarillisuudessaan ollut taktisesti niin raudanluja kuin suurmestarien pitäisi olla. Tähän hän kompastui myös vuoden 1966 Tourilla. Taktiikan mestarit Anquetil & Géminiani, nuo säälimättömät vanhat ketut, tekivät Poulidorille taas ansan, johon hän tipahti hiuskiehrura heilahtaen.

lucien_aimar_anquetil

Ei kun Aimar!

Anquetil oli jo 32-vuotias ja hän oli vuosikaudet kilpaillut hirvittävän määrän kilpailuja, mikä alkoi tuntua hänen elimistössään, joka ei enää ollut vanhassa loistossaan, myönnettiin se tai ei. Elettiinhän tuolloin vielä sitä aikaa, jolloin Tourin palkkiot eivät olleet nousseet vielä nykyisiin mittoihinsa, joten pyöräilyn ammattilaisten oli kerättävä suurin osa tuloistaan Tourin jälkeen ajettavista criterium-kisoista ja muiden kutsukisojen starttimaksuista.

Huippuajajille kertyi kymmeniä tuhansia kisakilometrejä kaudessa. Siihen päälle pitää laskea myös lähinnä omilla henkilöautoilla ajetut matkat kisapaikoille. Näistä siirtymäautoiluista saattoi tulla jopa 100 000 km auton mittariin vuodessa. Vaikka Anquetilin autoa ajoi usein hänen uskollinen autonkuljettajansa, vaimonsa Janine, alkoi kisaväsymys painaa mestari Jacquesin kintuissa.

Anquetil joutuikin vuoden 1966 Tourilla antautumaan Poulidorille leipälajissaan eli aika-ajossa. Mr. Aika-ajo ei löytänyt rytmiä Vals le Bainsin lyhyellä ja joka suuntaan mutkittelevalla tiellä. (Sivumennen sanoen tuo seutu on varsin kaunista ja vuoristoisen ihastuttavaa pyöräilyseutua, ja tuon kylän samanniminen mineraalivesi on suosikkini.) Aika-ajon häviäminen Poulidorille oli tietenkin kova pala Anquetillille, joka niin monet kerrat oli porhaltanut Poulidorin edelle aika-ajoetappien aikana.

Poulidor jatkoi Anquetilin merkkaamista, mutta ei osannut yhtään arvata mitä juonia Géminiani ja vanha mestari olivat hänen päänsä menoksi punoneet. Ratkaiseva isku tapahtui 17. etapin Col de Collettan laskussa. Mutta iskijä ei ollutkaan Anquetil vaan hänen joukkuetoverinsa Lucien Aimar, joka oli vaivihkaa ajanut koko Tourin tasaisesti kärjen tuntumassa. Aimar ajoi irtiottojoukon joukossa maaliin Torinoon, nappasi keltapaidan itselleen ja repi kokonaiskilpailussa viiden minuutin eron Poulidoriin. Poulidor ei viiden jäljellä olevan päivän aikana saanut tuota eroa kurottua umpeen, vaikka kuinka vimmatusti yritti.

Keuhkoputken tulehduksen saanut Anquetil polkaisi uransa viimeisen Tour-polkaisun 19. etapilla. Hänen viimeinen Tourinsa päättyi keskeytykseen. Tärkein oli saavutettu eli Poulidorin voitto estetty. Kilpailun voittokin oli juonittu omalle joukkuetoverille.

Kun 4329 kilometriä kilvanajoja oli saatu päätökseen oli Poulidor yhä kolmantena. Kakkospallille kiipesi kahden edellisvuoden pistekilpailun voittaja Jan Janssen, joka tänä vuonna oli löytänyt myös kiipeämisjalkansa. Aimar ei voittanut yhtään etappia, neljä kertaa hän oli sentään etapin kymmenen parhaan joukossa ja kerran kakkosena.

lucien_aimar3

Tour de France 1966 lopputulokset:
  1. Lucien Aimar (Ranska), 117 h 34 min 21 sek
  2. Jan Janssen (Hollanti), 1 min ja 7 sekuntia jäljessä voittajaa
  3. Raymond Poulidor (Ranska), 2 min ja 2 sekuntia hävinneenä

Pistekisan voitti Willy Planckaert (Belgia) ja vuorten kuninkaan kisan toista kertaa peräkkäin espanjalainen Julio Jimenez.

Ranskan mestari

Ei Aimar mikään sattumavoittaja kuitenkaan ollut, sillä hän oli osoittanut tasonsa jo amatöörinä. Hän tuli mm. toiseksi italialaisen Felice Gimondin jälkeen vuoden 1964 Tour de l’Avenir -kisassa. Nämä miehet voittivat seuraavat Tour de Francen editiot: Gimondi 1965 ja Aimar heti perään.

Vuoden 1963–1964 Aimar ajoi Saint-Raphael–Gitane-tallissa amatöörinä. Vuonna 1965 hän pääsi ammattilaiseksi ja ajoi ammattilaisena kahdeksan vuotta.

Ranskan maantiepyöräilyn mestaruuden Aimar voitti kesällä 1968. Jo edellisenä vuonna hän oli tullut hopealle, mutta vaikka voittaja Desiré Letort jäi kiinni dopingista, ei kultaa jaettu uudelleen Aimarille.

Aimar on etelän poikia. Hän on syntynyt aivan manner-Ranskan eteläkolkassa, lähellä Välimeren rannikkoa, Varin departementin pikkukaupungissa nimeltä Hyères. Ammattilaisuransa jälkeen hän on toiminut pyöräilykisojen järjestelytehtävissä.

lucien_aimar2

Aimarin uran ammattilaistallit

1965–1966 Ford France
1967–1969 Bic
1970–1971 Sonolor-Lejeune
1972 Rokado
1973 De Kova-Lejeune

Tour de France

1965 : keskeytys (9. etappi)
1966 :  kokonaiskilpailun voitto, viisi päivää keltapaidassa
1967 : kokonaiskilpailun kuudes, yksi etappivoitto (8. etappi)
1968 : kokonaiskilpailun seitsemäs
1969 : 30.
1970 : 17.
1971 : 9.
1972 : 17.
1973 : 17.

aimar_banania

* * *

1960-lukuun liittyen lue myös:
• Raymond Poulidor – »Ikuinen kakkonen» on sydänten ykkönen
• Jacques Anquetil – Kapinallinen mestari
• Anquetil väistää kuoleman – Port d’Envalira 1964
• Kuolema Tourilla 3–4: Tom Simpson
• Julio Jiménez – Le Puyn herra
• Rudi Altig (1937–2016) oli 1960-luvun Tourien voimahahmo
• Keltapaita Henry Anglade

Raymond Poulidor – »Ikuinen kakkonen» on sydänten ykkönen

189 voittoa, 8 kertaa Tourin palkintopallilla

Tänään 15.4.2016 viettää 80-vuotissynttäreitään eräs Tour de Francen legenda: Raymond Poulidor. Häneen on tarttunut »Ikuisen kakkosen» (L’Éternel second) leima, vaikka hän voitti urallaan peräti 189 kisaa! Poulidor voitti isoja kisoja ja klassikoita: Ranskan mestaruus, Milano–San Remo, Flèche wallonne, Paris–Nice ja Dauphiné libéré (molemmat kaksi kertaa), viisi kertaa Critérium international… Hän voitti myös Espanjan ympäriajon, mutta seitsemän etappivoittoa Tourilla ei saanut koskaan seurakseen kokonaiskilpailun voittoa.

poulidor_douple

Poulidorin ura oli varsin pitkä, hän ajoi korkeimmalla tasolla vuodesta 1960 vuoden 1977 joulupäivään. »Poupou» osallistui 14 kertaa Tourille ja nousi ennätykselliset kahdeksan kertaa palkintopallille: Poulidor oli kolme kertaa toinen ja viisi kertaa kolmas! Podiumpaikkojen määrässä yhä hallitseva mestari muistetaan kuitenkin siitä, ettei sitä kokonaiskilpailun voittoa tullut, eikä hän ikinä pukenut keltapaitaa (maillot jaune) päälleen. Kerran paita jäi neljäntoista sekunnin päähän, toisella kertaa vain kakdeksan sekuntin kymmenyksen päähän!

»Olisin halunnut ainakin kerran kantaa keltaista paitaa ja voittaa Tour de Francen. Jos en olisi ollut epäonninen, olisin voittanut vähintään kaksi, mutta en kadu asiaa. Jos olisin voittanut Tourin, en olisi ollut niin suosittu.»

poupou

»Poupoularité»: ennenkokematon kansansuosio


Poupou
-lempinimen saanut ajaja oli todellakin ennenäkemättömän suosittu tuolloin pyöräilyn kulta-aikana, jolloin se oli suositumpaa kuin jalkapallo. Jo amatöörinä hän ärsytti vanhaa mestaria, kolminkertaista Tour-voittajaa Louison Bobet’ta, joka tiuskaisi vuonna 1956 Bol d’Or des Monédières -kisan jälkeen: »Kuka on toi meitä härnäävä nuori kundi, jota kannustetaankin enemmän kuin mua?»

Antoine Blondin, tuo pyöräilyjournalistien ylipappi, keksikin käsitteen popularité (kansansuosio) korkeimmaksi muodoksi ilmaisun poupoularité, Poulidorin lempinimen mukaan.

Myös äärimäisen voitonhimon riivaama Jacques Anquetil näki pari vuotta itseään nuoremmassa Poulidorissa todellisen haastajan. Näiden kahden titaanin rivaliteetti jakoikin koko Ranskan kansan kahtia vuosikausiksi. Osapuolet eivät voineet ymmärtää tai suvaita toisiaan, ystävyyksiä rikkoutui ja avioeroja syntyi, kun puolet taistelussa oli valittu.

poulidor_anquetil

Ei viisinkertainen Tour-voittaja Anquetil Poulidoria aina suinkaan päihittänyt. Ei edes Anquetilin leipälajissa eli aika-ajossa. Pelkästään vuonna 1966 Poulidor jätti »Mr. Chronon» kakkoseksi niin Paris–Nice-kisan kuin Tour de Francen aika-ajossakin. Samana vuonna Mont Faronin mäkiaika-ajossa Poulidor oli niin ikään ykkönen, jättäen taaksensa sellaisenkin mäkispesialistin kuin Luis Ocañan.

Eikä itse Kannibaalikaan päässyt aina Poulidoria syömään, sillä Eddy Merckxin huippuaikanakin Poulidor voitti esim. vuosien 1972 ja 1973 Paris–Nice-kisat; uransa huipulla ollut Merckx jäi 1972 kakkoseksi, seuraavana vuonna väliin kiri myös toinen »ikuinen kakkonen», hollantilainen Joop Zootemelk.

Sekään ei muuten ihan pidä paikkaansa, että Poulidor ei olisi ikinä kantanut keltapaitaa. Tour de Francen keltapaitaa hän ei päässyt vetämään päälleen, mutta Vueltassa eli Espanjan ympäriajossa oli käytössä myös keltapaita. Poulidor voitti Vueltan vuonna 1964, seuraavana vuonna hän oli toinen.

»Voiko pyörällä tienata noin paljon rahaa?»

Raymond Poulidor syntyi 15.4.1936 Masbaraud-Mérignatissa vanhempiensa kotona. Heillä oli jo neljä poikaa, joista yksi tosin oli kuollut aivan pienenä, joten tyttö oli ollut perheen toiveissa tällä kertaa. Perheen nimi tuli muuten tarinan mukaan joltakin suvun Poulidori-nimiseltä italialaiselta esi-isältä, jonka nimi oli ranskalaisen kirjurin virheen vuoksi jossakin vaiheessa vääntynyt muotoon Poulidor.

Lapsuus ja nuoruus oli Raymondin mukaan onnellista aikaa, vaikka vuokratilallisessa maanviljelijäperheessä raha oli tiukassa. Nuori Raymond mielellään tarjoutui vapaaehtoiseksi ajamaan äitinsä pyörällä lähikylään ostoksia tekemään. Vaikka pyörä oli paluumatkalla täyteen pakattu, ei mäkinen maasto poikaa haitannut. La Creusen departementti oli vielä 1950-luvulla yksinkertaista maaseutua. Poulidorien kylässäkin kaikki ajelivat polkupyörällä, paitsi kirkkoherra, eläinlääkäri ja kunnanjohtaja, joilla oli rättisitikka.

Kun Raymond pyöräili muiden poikien kanssa, hän huomasi olevansa varsin sovelias tähän lajiin, sillä kukaan ei pysynyt mäissä hänen kyydissään. Raymond halusi alkaa treenaamaan, mutta se oli tehtävä äidiltä salaa. Äiti kun piti pyöräilyä niin vaarallisena lajina, ettei olisi antanut poikansa sitä harrastaa. Pian poika alkoi kuitenkin reppu selässään polkea lähiseudun kisoihin, ja menestystä alkoi tulla.

poulidor-au-sommet-du-ventoux

Vuonna 1956 nuori Poulidor palasi kotiinsa tultuaan toiseksi Grand Prix de Peyrelevade -kisassa ja löi pöytään 120 000 frangia palkintorahoja. Se oli enemmän kuin hänen vanhempansa tienasivat kokonaisessa vuodessa. »Voiko pyöräkisoissa voittaa näin paljon rahaa», pitkälti omavaraistaloudessa elävät vanhemmat ihmettelivät. Nuoriherra Poulidor oli ylpeä saavutuksestaan ja päätti asepalveluksen jälkeen tähdätä ammattipyöräilijäksi. Kahden ja puolen vuoden palveluksen jälkeen Poulidor palasi kisoihin ja pian pitikin pilkkanaan ammattilaisia.

Rouleur, puncheur & grimpeur

Poulidor oli todellakin niin kutsuttu coureur complet, »täydellinen» tai monipuolinen ajaja, jolla ei ollut heikkoja osa-alueita. Hän oli loistava tasamaan rouleur-tyyppinen ajaja, vahva puncheur eli iskijä sekä myöskin kestävä grimpeur eli mäkimies. Hän pystyi voittamaan minkälaisia kisoja vaan ja niin vuoristoetappeja kuin aika-ajojakin.

Poulidor edusti koko uransa samaa Mercier-Hutchinson-tallia, joka toki vaihtoi monesti nimeä sivusponsoreiden vaihtuessa (BP, Fagor, Gan, Miko). Uskollinen hän oli myös agentilleen, sillä entinen ammattiajaja Roger Piel edusti häntä koko ammattilaisuran ajan. Poulidorin sporttipäällikkönä taas oli mystinen vanhan koulukunnan Antonin Magne, itsekin kaksinkertainen Tour-voittaja 30-luvun alkuvuosilta.

Il y a cinquante ans, les Français se passionnaient pour la rivalité entre les deux cyclistes Jacques Anquetil et Raymond Poulidor.
Raymond Poulidor ja tallipäällikkönsä Antonin Magne valkoisessa takissaan.

Raymond Poulidor & Tour de France

1962: kokonaiskilpailun kolmas, etappivoitto (Aix-les-Bains)

1963: kokonaiskilpailun kahdeksas

1964: kokonaiskilpailun toinen, etappivoitto (Luchon)

1965: kokonaiskilpailun toinen, kaksi etappivoittoa (Châteaulin • aika-ajo, Mont Ventoux)

1966: kokonaiskilpailun kolmas, etappivoitto (Vals-les-Bains • aika-ajo)

1967: kokonaiskilpailun yhdeksäs, joukkuekilpailun voitto, etappivoitto (Pariisi  • aika-ajo)

1968: keskeytys (16. etappi)

1969: kokonaiskilpailun kolmas

1970: kokonaiskilpailun seitsemäs

1972: kokonaiskilpailun kolmas, joukkuekilpailun voitto

1973: keskeytys (13. etappi)

1974: kokonaiskilpailun toinen, etappivoitto (Pla-d’Adet)

1975: kokonaiskilpailun 19., joukkuekilpailun voitto

1976: kokonaiskilpailun kolmas

Lähteet

Jacques Augendre, Anquetil et Poulidor – Un divorce français. Bernard Pascuito Éditeur, Paris 2008.

Yves Jean, Les victoires de Poulidor. Arthaud, Paris 2013.

Jean-Paul Vespini, L’Éternel premier. Vélo Magazine n° 539/Avril 2016, s. 118–122.

Keskiviikon kirjavinkit Tour de France -faneille

Velofilo-blogin Facebook-sivuilla
http://www.facebook.com/velofiloblogi/
on maaliskuusta lähtien keskiviikkoisin vinkattu joku hyvä Tour de France -kirja. (Tunnustetaan, on jäänyt viikkoja väliinkin.) Nyt nämä keskiviikon kirjavinkit on kerätty myös tälle sivulle ja uudet vinkit tullaan jatkossa lisäämään aina tähän sivun alkuun.

* * *

22.2.2017. Keskiviikon kirjavinkin kirjoittaja on myös päivänsankarimme. Jean Bobet (s. 22.2.1930) saa tänään puhaltaa 87 kynttilää. Hän on kolme perättäistä (1953–1955) Touria voittaneen Louison Bobet’n (1925–1983) pikkuveli. Myös Jean oli kelpo ammattiajaja, joka loisti ajouransa jälkeen pyöräilykirjoittajana. Hän kirjoitti artikkeleita moniin lehtiin ja laati komean nipun pyöräilykirjoja. Päivän kirjamme hän omisti isoveljelleen. Louison Bobet – Une vélobiographie on kirjoitettu kausien 1957 ja 1958 välissä, mestarin uran vielä jatkuessa. Teoksesta on otettu useita uusia painoksia ja onpa kirjoittaja kynäillyt siihen uuden esipuheenkin vielä vuonna 2003. Veljensä lisäksi Jean Bobet piirtää henkilöhahmot myös muista aikakauden mahtimiehistä (Bartali, Robic, Kübler, Koblet, Géminiani…) Kirjan lopussa on myös hauska ja kompakti sanasto pyöräilyyn vihkiytymättömälle lukijalle. Uusin editio: La Table Ronde, Paris 2016. 228 s. 8,70 €.

* * *

La grande encyclopédie du Maillot Jaune

1.2.2017. Keltaiselle paidalle on omistettu useita kirjoja. Yksi helmistä on L’Équipe-lehden kustantama isokokoinen La grande encyclopédie du Maillot Jaune vuodelta 2012. Kirjan mukana tulee myös jättimäinen juliste, josta siitäkin löytyy kaikki 255 keltapaidan kantajaa (2011 on viimeinen mukaan ehtinyt Tour). Kirjasta löytyy tietoa, statistiikkaa ja tarinoita moneen lähtöön, mutta jo ansiokkaan kuvituksen vuoksi kirja kannattaa hankkia. L’Équipe, 2012. 172 sivua + juliste.

* * *

Jean-François Mignon, Histoire du Tour de France

25.1.2017. Miksi Tour de France on niin suosittu ja jopa suurimmaksi vuosittain järjestettäväksi urheilukilpailuksi tituleerattu? Syyt eivät ole niinkään urheilulliset, kyllähän niitä kovia pyöräilykisoja riittää. Vastaus löytyy läpi Tourin historian tapahtuneesta kehitystyöstä sekä ekonomisista, sosiaalisista ja kulttuurillisista tekijöistä, jotka ovat likeisessä suhteessa ranskalaisen yhteiskunnan laajempaan historialliseen kehitykseen. Ranskan ympäriajo on alusta asti ollut hyvin kaupallinen tapahtuma, onhan se perustettu lehden mainostempauksena. Tour ollut mukana yhteiskunnan kehityksessä ja on aina osannut hyödyntää niin massakulttuurin nousun ja kaikkien uusien tiedotusvälineiden (radio, televisio, internet, some) esiinmarssien tuoman hyödyn, sekä rahassa että huomioarvossa. 

Sosiologi Jean-François Mignot avaa Ranskan ympäriajon historiassaan Histoire du Tour de France tilastotietoihin perustuen monia mielenkiintoisia ulottuvuuksia kisaan: esimerkiksi miksi kilpailijoiden palkkiot kymmenkertaistuivat 1980-luvulla ja miksi kolmasosa ranskalaisista Tour-voittajista on bretagnelaisia. Entä miten kilpailijoiden määrä on kehittynyt vuosien saatossa, miten kisa on kansainvälistynyt, minkälainen sosiaalinen tausta ajajilla on ollut, minkälainen spektaakkeli Tour on jne. Todella tärkeä kirja Tourin monien ulottuvuuksien ymmärtämiseksi.

Éditions La Découverte, Paris 2014. 122 sivua. 10 €.

* * *

4.1.2017. Infografiat ovat olleet nosteessa viime vuosia, joten pyöräilystäkin on tehty ainakin pari kokonaista kirjaa infograafien avulla. Esitystapa sopii hyvin kaikenlaisen nippelitiedon esittämiseen mielenkiintoisemmassa ja havainnollisessa muodossa.

Pariisilaisesta kirjakaupasta mukaani tarttui ranskalainen versio aiheesta eli Jean-Luc Gatellierin teos Le cyclisme en infographies vuodelta 2015 (Éditions du Chêne, 144 s., hinta 19,90 €). Kirjassa kuvataan mm. entisaikojen ja nykyajan polkupyörän ominaisuuksia sekä varusteita, eri ajajatyyppejä, tallien henkilökuntaa, kisakaravaanin eri toimijoita, esitellään kisakauden 2015 joukkueet, mutta pääosassa ovat Tour de Francen historian erilaiset ennätykset, historia sekä klassikkomäkien esittely. Tourin aiheet saavat yli puolet kirjan laajuudesta, mutta myös Giro, Vuelta ja klassikkokisat sekä maailmanmestaruuskisat saavat oman käsittelynsä, kuten myös olympialaiset ja tunnin ajon ennätykset.

Jean-Luc Catellier on laatinut monta pyöräilyteosta, muun muassa monena vuonna vuosikirjan Le livre d’or du cyclisme.

* * *

14.12.2016. Alasdair Fotheringham, The End of the Road – The Festina Affair and the Tour that Almost Wrecked Cycling. Bloomsbury 2016. 344 s.

Ennen vuoden 1998 Tourin alkua Festina-tallin soigneur Willy Voet pysäytetään Ranskan ja Belgian rajalla tullitarkastukseen. Hänen hallustaan löytyy suuri määrä dopingaineita. Karu totuus tuon ajan pyöräilyn dopingkulttuurista alkoi viimein paljastua. Myöhemmin testit osoittivat, että ainakin neljäsosa kesän 1998 Tourin ajajista oli doupattu. Fotheringham kertoo tarkasti tuon Tourin tapahtumat kaikkine jälkipuinteineen ja seurauksineen tähän päivään asti. Tämä tuore kirja on hurjaa luettavaa vielä melkein parikymmentä vuotta päätapahtumien jälkeen.

Alasdair Fotheringham on freelance pyöräilytoimittaja, joka on kirjoittanut mm. Independent, Cyclingnews ja Procycling-lehtiin. Aiemmin hän on kirjoittanut mainiot elämäkerrat espanjalaisista Tour-voittajista Federico Bahamontesista (The Eagle of Toledo) ja Luis Ocañasta (Reckless: The Life and Times of Luis Ocaña).

* * *

Vihdoinkin on ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen Tour de France -kirja! Tapio Keskitalo, Tour de France – Enemmän kuin pyöräilykilpailu. Fitra 2016. 260 s. Keskitalo on tehnyt kulttuurityön kirjoittaessaan pikkutarkan ja huolellisen Tourin historiikin, jossa esitellään historian jokaisen Tourin kisatapahtumien kulku ja aikakauden tähdet. Lisäksi erityiskäsittelyn saavat Tourin suomalaiset sankarit Joona Laukka, Kjell Carlström ja Jussi Veikkanen. Kirjasta löytyy myös selvitystä dopingtapauksista, listaus Tourin legendaarisimmista vuorista ja Tourin ennätyksistä sekä kaikkien kisojen kokonaikilpailujen kärkikolmikot. Mukana on myös 32-sivuinen kuvaliite. Huolellisesti laadittu urheilutietokirja! Chapeau !

* * *

fotheringham_simpson

30.11.2016. Tänään on Tom Simpsonin synttärit, joten keskiviikon kirjavinkki on William Fotheringhamin Put Me Back on my Bike – In Search of Tom Simpson. (Yellow Jersey Press, 2002 & uudistettu laitos 2007. 254 s.) Brittien suuri toivo, jo maailmanmestarin tittelin ja olympiamitalin saavuttanut sekä Tourin keltaista johtajan paitaakin kantanut Tom Simpson lyhistyi vuoden 1967 Tourin kolmannellatoista etapilla, Mont Ventoux’n raatelevassa nousussa vain pari sataa metriä ennen huippua. Mitä kaikkia kamoja hän oli vetänyt? Tämä ja muut myyttisen tarinan ainesosat saavat Fotheringhamilta kunnon käsittelyn.

* * *

ned_boulting_boultings_velosaurus

16.11.2016. Ned Boulting: Boulting’s Vélosaurus – A Linguistic Tour de France. (Yellow Jersey Press, London 2016. 238 s.) Jotta pitää tästä kirjasta, täytyy täyttää kaksi ehtoa. 1. Olla Tourin ystävä. 2. Pitää brittihuumorista. Yksi ehto eri riitä, sillä jos ei ole pyöräilyn ystävä, tuskin ymmärtää Boultingin vitsejä. Jos taas brittihuumori ei uppoa, kirja on yhtälailla täysin käsittämätön. Jos ehdot täytyy, saa varmasti ainakin muutamat hyvät naurut.

Mikään tavanomainen Tour-sanakirja ei siis ole kysessä, vaikka ranskankielisiä sanoja esitellään hurja määrä. Jotkut selitykset ovat pidempiä, jopa muutaman sivun mittaisia, jotkut taas hyvinkin nasevia. Esimerkki lyhyestä: »Britannique: infernaalisen arrogantti, mahdollisesti douppaa.»

Kirja on hyvä esimerkki siitä, että Tourista kirjoitetaan niin ranskaksi kuin englanniksikin jos jonkinmoisia kirjoja, ryppyotsaisista sosiologisista analyyseistä aina tällaisiin kieli poskella kirjoitettuihin huumorisanakirjoihin.

Ned Boulting on toiminut Tour-kommentaattorina televisiossa kirjoittanut aiemmin suositut hupikirjat How I Won the Yellow Jumber ja 101 Damnations.

* * *

grahamhealy_the_shattered_peloton

11.11. on Ranskassa tärkeä pyhäpäivä: L’armistice eli aselevon päivä, sillä 11.11.1918 päättyi ensimmäinen maailmansota. Tuo sota, jota ranskalaiset kutsuvat myös »suureksi sodaksi», vaati suhteellisesti eniten uhreja juuri Ranskassa. Kaatuneiden joukossa oli monia Tour de Francen ajajiakin, mm. kolme Tour-voittajaa. Tourin johtaja Henri Desgrange oli sodan alkaessa jo yli viisikymmentä vuotta, mutta silti hän halusi lähteä vapaaehtoisena mukaan rintamalle ja kehotti pyöräilijöitä tekemään samoin.

Aselevon päivän kunniaksi ylimääräinen kirjavinkki ensimmäisen maailmansodan vaikutuksista Ranskan ympäriajoon. Graham Healy: The Shattered Peloton: The Devastating Impact of World War I on the Tour de France. (Breakaway Books, New York 2014.)

* * *

alasdair_fotheringham_reckless_ocana
9.11.2016. Alasdair Fotheringham: Reckless – The Life and Times of Luis Ocaña. Espanjalainen huikea mäkimies Luis Ocaña koki saman kovan kohtalon kuin moni muukin 1960-luvun loppupuolen ja 1970-luvun alkupuolen ajaja: he jäivät kaikkien aikojen suurimman pyöräilijän eli Eddy Merckxin varjoon.
Mutta tämän kirjan päähenkilö on ansaitusti Ocaña, jota Merckx itse piti kovimpana vastustajanaan. Ja Voittihan Ocaña vihdoin yhden Tourinkin, kun vuonna 1973 Kannibaali ei ollut lähtöviivalla. Mutta kyllä hänestä olisi ollut enempäänkin, jollei hän olisi ollut kaikessa epäonnessaan kuin kirottu.
Alisdair Fotheringham on kuuluisamman pyöräilykirjailijan William Fotheringhamin veli, mutta tässä kirjassa hän ei jää veljensä varjoon. Alisdair Fotheringham kertoo hienosti Ocañan lopulta itsemurhaan päättyneen tarinan ja valottaa kiinnostavasti espanjalaisen särmikästä ja kiehtovaa persoonaa.
* * *

lucien_aimar_memoires

2.11.2016. Lucien Aimar, Les Temps des champions. Lucien Aimar oli vuoden 1966 Tour de Francen yllätysvoittaja, jonka muistelmat julkaistiin viime kesänä hänen voittonsa 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Mukana kirjan kirjoittamisessa oli Jean-Paul Vespini, tuo armoitettu ja palkittu pyöräilykirjailija parinkymmenen kirjan kokemuksellaan.

Lucien Aimar oli ammatilaisuransan alkupuolella Jacques Anquetilin luotettu adjutantti ja huonetoveri, jolle suurmestari Jacques petasi Tour-voiton. Kirjassa on paljon mielenkiintoista muisteloa koskien Anquetiliä, mutta toki aikakauden muut mestarit ovat seikkailuissa mukana: Raymond Poulidor, Felice Gimondi, Roger Pingeon, Luis Ocaña, Gianni Motta, Rudi Altig ja uusi suurmestari Eddy Merckx.

Kirjassa kerrotaan kuinka Tourin johtaja Félix Lévitan ei olisi halunnut Aimarin voittavan Touria, paljastetaan salaisuus Altigin vuoden 1966 maailmanmestaruuden takaa, kerrotaan aikakauden amfetamiinin käytöstä ja Tom Simpsonin kuolemasta Mont Ventoux’n huipulla … ja vaikka siitä kuinka aikoinaan ammattilaiset saattoivat ajaa 220 kisapäivää vuodessa. Aimarin muistelmat ovat todellinen aarreaitta 1960-luvun pyöräilystä kiinnostuneille.

Mareuil Éditions, kesäkuu 2016, 272 sivua (+ kuvasivuliite), 19 €.

* * *

pickering_the_yellow_jersey_club

5.10.2016. Syksyn pimenevien iltojen piristeeksi Velofilo suosittelee tällä kertaa seuraavaa kovaa ainetta: Edward Pickeringin kirjaa The Yellow Jersey Club – Inside the Minds of the Tour de France Winners (Transworld Books 2015, 307 sivua).

Kirjoittaja Edward Pickering on myös mainion Procycling-lehden päätoimittaja. Keltapaitakerho-kirjan idea on tarkastella viimeisen neljänkymmenen vuoden Tour-voittajia ja miettiä heidän kauttaan mitä keltapaidan voittaminen vaatii? Fyysisesti, mentaalisesti, taktisesti, teknisesti, ajoituksellisesti ja onnen suhteen. Entä mitä ikonisen paidan voittajilla on yhteistä?

Jokainen 21:sta käsitellystä keltapaidasta saa hieman alle parinkymmenen sivun mielenkiintoisesti kirjoitetun esittelyn, jotka voi hyvin lukea erikseenkin, vaikka suosikeistaan toiseen hypellen. Tai parantaakseen tietojaan jo hieman unohtuneista mestareista. Kirja alkaa vuoden 1975 (ja 1977) voittajasta Bernard Thévenet’stä ja viimeinen esitelty keltapaitakerholainen on Vincenzo Nibali (2014). Itse asiassa kirjan ilmestymisen jälkeen ei voittajien klubiin olekaan tullut uusia jäseniä, sillä vuoden 2013 voittaja Chris Froome on voittanut myös kirjan ilmestymisen jälkeen ajetut kaksi Touria.

Pickeringin analyysit ovat teräviä ja asiantuntevia sekä usein oivaltavia, sillä hän ei tyydy selostamaan kisatapahtumia vaan pyrkii keltapaitojen päiden sisään ja tempaa lukijansa hyvin mukaansa näille tutkimusmatkoillensa.

The Yellow Jersey Club on saatavilla sekä kovakantisena että pokkarina. Tässä kohtaa muistutan taas, että isojen kielialueiden kirjoja saa usein ostettua netistä ns. käytettyinä varsin edullisesti ja kirjat ovat usein itse asiassa täysin uutta vastaavassa kunnossa.

* * *

laborde_dictionnaire_amoureux_du_tour_de_france

28.9.2016. Tourille on kotimaassaan omistettu myös kokonaisia sanakirjoja, joista tänään esittelyssä Christian Laborden Dictionnaire amoureux du Tour de France, jonka voisi yrittää suomentaa vaikka muotoon »Rakastava sanakirja Ranskan ympäriajoon». Rakastava sanakirja, tuo hieman poikkeuksellinen yhdistelmä, on Plon-kustantamon jo satakunta paksua osaa saanut kirjasarja, jonka kohteena ovat olleet vaikka Pariisi tai Kiina, Islam, paavit, nykytaide, ooppera tai rikokset jne. Vuonna 2007 julkaistu Tour-sanakirja on 426-sivuinen tietopaketti ei pelkästään Touriin liittyvistä sanoista vaan myös Tourin sankareista. Jotkut sanat saadaan selvitettyä parilla rivillä, toiset saavat useamman sivun esittelyn. Jacques Anquetil esimerkiksi on niin rakastettu hahmo, että häntä käsitellään parinkymmenen sivun verran.

Tämänkin kirjan kohdalla ilmentyy kuinka Tour on kirjailijoiden suosiossa. Näin on ollut koko kisan historian ajan. Kirjailijoiden ja muiden kynämiesten kiinnostus ympäriajoa kohtaan on  ollut myös luomassa Tourin tarinoita, myyttejä, ja sankareita sekä mainetta kaikkein suurimpana ja mahtavimpana pyöräilykisana. Pyreneitten vuoristosta, muutaman kilometrin päästä Tourmalet-vuorelta kotoisin oleva Christian Laborde (s. 1955) on tuottelias romaanikirjailija ja runoilija. Hän on kynäillyt useampia pyöräilykirjoja sekä kolumneja Tourista. Hänen rakastava sanakirjansa on lennokasta tarinaa pullollaan.

* * *

rey_eugene_christophe

14.9.2016. Tour de Francen historian yksi traagisimmista hahmoista on pariisilainen Eugène Christophe (1885–1970). Tourin voitto lipesi häneltä käsistä kolme kertaa samaan onnettomuuteen eli hänen pyöränsä etuhaarukan hajoamiseen! Le Vieux Gaulois, »Vanha gallialainen» teki todella pitkän uran ammattipyöräilijänä: vuodesta 1903 (ensimmäisen Tourin järjestämisvuosi) aina vuoteen 1926 asti. Kolmen Tour-voiton sijaan hänen oli tyytyminen kolmeen etappivoittoon ja yhteen kokonaiskilpailun toiseen sijaan. Jean-Paul Reyn parin vuoden takainen kirja Eugène Christophe – le damné de la route (Éditions Cairn, 2013) kertoo tämän poikkeuksellisen miehen tarinan, erityisesti mitä herralle etuhaarukkoineen tapahtui vuonna 1913 Sainte-Marie de Campanissa, 1919 Raismes’ssa ja 1922 Valloiressa. Tyylikkäässä 250-sivuisessa kirjassa on hienoja kuvia. Kirjan tekijä Jean-Paul Rey on kokenut urheilukirjoittaja, joka on perehtynyt kohteeseensa pikkutarkasti.

* * *

leonard_lanterne_rouge

10.8.2016. Urheilussa valokeilassa paistattelevat voittajat ja usein vain heidät muistetaan. Tour de Francen historiassa myös kisan viimeinen on pitkään saanut oman huomionsa ja oman ilmaisunsakin. Lanterne rouge, punainen lyhty, tarkoitti aikoinaan junan perässä palavaa punaista varoituslyhtyä, mutta pitkään Tourin kokonaiskilpailun viimeistä on kutsuttu samalla ilmaisulla. Max Leonard kertoo kirjassaan Lanterne Rouge – The Last Man on the Tour de France kahdentoista kiinnostavan punalyhdyn tarinan. Ensimmäisenä on historian ensimmäinen kisan viimeiseksi jäänyt Arsène Millochau, joka selvisi kuitenkin vuoden 1903 kisassa takaisin Pariisiin keskinopeudella 15,24 km/h (voittaja Maurice Garinin keskinopeus oli 25,68). Näiden viimeisten miesten tarinat ovat usein kovin inhimillisiä ja kiinnostavampiakin kuin monen voittajan. Elämä on kuin pyöräkilpailu, voitto osuu harvoin kohdalle.
Yellow Jersey Press, London 2014.

* * *

slaying_the_badger

29.6.2016. Keskiviikon kirjavikki liittyy tällä kertaa tuoreeseen kirjoitukseen koskien Greg LeMondia. Richard Mooren kirja Slaying the Badger – LeMond, Hinault and the Greatest ever Tour de France. Yellow Jersey Press, 2011. 296 s. Yhdestä Touristakin saa vetävän kirjan kun asialla on hyvä kirjoittaja. Oli toki vuoden 1986 Tour melko erikoinen, kun La Vie Claire -tallilla olikin kaksi kapteenia, vanha mestari Bernard Hinault ja uusi kultainen poika Greg LeMond. Kirjasta on otettu useita painoksia, joten sitä on löytyy hyvin uutena ja käytettynä.

* * *

tour_is_won_alpe

23.6.2016. Kuten näistä kirjavinkeistäkin huomaa, kaikkea Tourin kannalta keskeistä kirjallisuutta ei tietenkään ole käännetty englanniksi. Toki erinomaista Tour-kirjallisuutta löytyy paljon englanniksi, ja on joitakin ranskalaisia kirjojakin käännetty, joista esimerkkinä vaikka tämä Jean-Paul Vespinin Alpe d’Huez -kirja. The Tour is Won on the Alpe kertoo Alpe d’Huezilla käydyt kamppailut Fausto Coppin ensimmäisestä voitosta vuonna 1952 aina Armstrongiin ja Landisiin asti (2006). Kirjassa tulee myös selviteltyä miten noususta tuli »hollantilainen» ja kuinka Pollentier huijasi dopingtestissä. Tänä vuonna l’Alpe ei ole mukana, mutta josko jo taas ensi vuonna, joten sitä ennen on hyvin aikaa kerrata myyttisen vuoren Tour-historia. Sopii l’Alpe-fanien lisäksi myös kaikkien Tour-harrastajien kirjahyllyyn. VeloPress, 2008, 208 sivua. Löytyy hyvin ja edullisesti nettidivareista. (Alkuteos: Jean-Paul Vespini: Tour se gagne à l’Alpe. Éditions Mango, 2003.)

* * *

bernard_face_a_hinault

16.6.2016 Keskiviikon kirjavinkki on tällä kertaa aivan uunituore kirja: Bernard Hinault & Jean Cléder, Bernard face à Hinault – Analyse d’un légende (Mareuil Éditions, 2016. 240 s. 22 €). Ennen Touria Ranskassa julkaistaan joka vuosi useita Touriin liittyviä kirjoja. Hinault on viimeisin ranskalainen Tour-voittaja, josta on jo kirjoitettu nippu kirjoja. Noista muista tämä Bernard face à Hinault pyrkii erottautumaan sillä, että »Mäyrä» pääsee itse ääneen kommentoimaan uransa tärkeimpiä hetkiä. Hinault’n yleisen uran kuvailemisen lisäksi käsitellään hänen harjoitusmenetelmiään, esikuviaan ja vastustajiaan, suuria taistelujaan, välineiden kehitystä, ajajatyyppejä… Liiteenä on listaus Hinault’n saavutuksista (melkoinen lista ykkössijoituksia). Kirjassa on runsaasti valokuvia (220 kpl) ja erikoisuutena QR-koodeja, jotka linkittävät kirjaan liittyvään nettimateriaaliin. Kun aloin lukemaan kirjaa ihmettelin sen hienostuneita ja monipuolisia sanavalintoja sekä mukavaa tyyliä, mutta tähän löytyi syy kun tarkistin kuka on miehiään kirjan Hinault’n kanssa tehnyt Jean Cléder. Hän on vertailevan kirjallisuuden dosentti (Université Rennes 2), joten kirja on tyylikäs myös tältä osin.
Linkki kirjan nettisivuille:
http://www.bernard-face-a-hinault.fr

* * *

sex_lies_2

8.6.2016. Jacques Anquetil, ensimmäinen viisinkertainen Tour-voittaja, kuuluu ranskalaisen pyöräilyyn jumaltarustoon ja hänestä on kotimaassaan kirjoitettu aimo nippu kirjoja. Yksi erinomainen löytyy myös englanniksi: Sex, Lies and Handlebar Tape. Paul Howardin vuonna 2008 ilmestyneestä kirjasta on otettu useita uusintapainoksia. Anquetil oli huikea persoona niin urheilusuorituksiltaan kuin yksityiselämänsä käänteiltäänkin. Howard on tutkinut Anquetilin elämän perusteellisesti ja kirjoittaa hyvin. Mainstream Publishing / Transworld Publishers, London 2008. 317 s.

* * *

fotheringham_fallen_angel

1.6.2016. Keskiviikon kirjavinkin päätähti on tällä kertaa sama kuin tämänpäiväisessä bloggauksessakin: Fausto Coppi. Ansioitunut pyöräilykirjailija William Fotheringham on kirjoittanut loisteliaan elämäkerran myös Coppista: Fallen Angel – The Passion of Fausto Coppi (Yellow Jersey Press, 2009. 283 sivua). Kirjassa käydään läpi Coppin voitot ja sankariteot kuten myös yksityiselämän draamat ja tappiot aina liian aikaiseen kuolemaan asti. Coppi on äänestetty Italian 1900-luvun merkittävämmäksi urheilijaksi ja hänen vaikutuksensa ulottuu kauas ammattipyöräilyn ulkopuolelle. Fotheringham kirjoittaa sujuvasti ja asiantuntevasti, kuten aina.
Tätäkin kirjaa löytyy hyvin nettiantikvariaateista, pehmeäkantista versiota saa parilla punnalla/eurolla.

* * *

pedalarepedalare

25.5.2016. Giron loppuhuipennuksen kunniaksi viikon vinkki käsittelee italialaisen pyöräilyn kunniakasta historiaa. John Foot on kirjoittanut mainion kirjan Pedalare! Pedalare! A History of Italian Cycling (Bloomsbury 2011 ja paperback-editio myös 2012. 372 sivua). Kirja valistaa lukijaansa Giron syntyhistoriasta, Ottavio Bottecchian mystisestä kuolemasta, »Diktaattori» Alfredo Pindasta, Biagio »Guru» Cavannasta, Gino Bartalin myytistä, Fausto Coppin ja Bartalin kisailusta, Gastone »Leijona» Nencinistä ja Felice Gimondista aina Marco Pantanin kuolemasta sekä monesta muusta asiasta. Tästä kirjasta on hyvä aloittaa sukeltaminen italialaisen pyöräilyn mielenkiintoiseen maailmaan. Tour de France on tietenkin läsnä läpi koko kirjan. Uutena kirja maksaa noin kymmen puntaa, e-kirjana muutaman punnan vähemmän ja hyväkuntoisia käytettyjä saa parilla punnalla + postikulut.

* * *

tdffordummies

18.5.2016. Suositusta For Dummies -sarjasta löytyy tietenkin myös Tour de France for Dummies. Jos pitää tästä tyylistä, on kirjassa sarjan formaatin mukaisesti paljon kiinnostavaa tietoa erityisesti aloitteleijoille, mutta voi sieltä myös pidemmälle ehtineet löytää uutta tai tarkistella vanhoja tietojaan. Yhtenä kirjan tekijänä on »Pyöräilyn äänenä» tunnettu pyöräilyjournalistilegenda Phil Liggett. Liggett on ollut hyvää pataa Lance Armstrongin kanssa, joten ainakin tässä käsilläni olevassa vuoden 2005 painoksessa on hänen esipuheensa. Vuoden 2009 jälkeen kirjasta ei liene otettu uusia painoksia, mutta näitä vanhempia löytyy nettiantikvaariaateista hyvinkin edullisesti. Omani maksoi peräti £ 0,01 + postimaksut £ 4,02.

* * *

thompson_tour_de_france_cultural_history

11.5.2016. Christopher S. Thompson, The Tour de France – A Cultural History (University of California Press 2006 & 2008). Jotkut Tour de Francen historiat kertovat vain kisan historian urheilusuoritusten kautta, mutta tämä kirja on laajempi kulttuurihistoria. Liittämällä Tourin Ranskan historian laajempaan kontekstiin Thompson tulkitsee kisaa paljon mielenkiintoisemmin kuin moni muu Tour-historioitsija. Tour on niin paljon muutakin kuin vain urheilukilpailu. Jos ei pelkää akateemisempaa otetta, tämä kirja avaa monia mielenkiintoisia näkökulmia Tourin ja Ranskan historiaan sekä urheilun ja yhteiskunnan suhteisiin laajemminkin. Thompson on tehnyt hienon ja akateemisestikin pätevän kirjan, joka on samalla myös vetävästi kirjoitettu tarina.

* * *

mondenard_33

4.5.2016. Jean-Pierre de Mondenard, Tour de France – 33 Vainqueurs face au dopage entre 1947 et 2010. Hugo&Cie 2011. 306 sivua. Jos dopingin historia kiinnostaa, tämä on ohittamaton teos. de Mondenard on johtava doping-tutkija ja kelpo Tour-historioitsija, joka on myös toiminut Tourin lääkärinä. Tässä kirjassaan hän käy läpi kaikki toisen maailmansodan jälkeiset Tour-voittajat ja heidän suhteensa dopingiin, mahdolliset käryt ja jos jonkinmoista muuta aiheeseen liittyvää dokumentaatiota. Kiinnostavaa ja kylmäävää luettavaa. Voisin joku kerta esittää kirjan tärkeimmät löydökset velofilossa. Ennakkotietona voin valitettavasti paljastaa, että monikaan ei saa puhtaita papereita.

* * *

sidwells_tour_records

27.4.2016. Chris Sidwells, The Official Tour de France Records (Carlton Books 2012 & 2014). Ei pidä antaa kannen tai otsikon pelästyttää, sillä tämä kirja ei ole pelkkä ennätystenkirja. Tilastoista ja kaikenlaisista erilaisista näkökulmista ja pikkutiedosta piirtyy itse asiassa mielenkiintoinen näkymä tähän monitahoiseen ilmiöön nimeltä Tour de France. Kirja jakautuu neljään eri osaan: 1. Tourin kaikkien aikojen ennätykset 2. Suuret pyöräilymaat 3. Legendaariset ajajat 4. Mahtavat nousut. Näin 204-sivuinen teos tarjoaa trivian lisäksi minitarinoita ja paljon muuta hauskaa luettavaa sekä roimasti kuvamateriaalia Tourin koko historian ajalta.

* * *

fotheringham_hinault

13.4.2016. Keskiviikon kirjavinkki käsittelee viimeisimmän bloggauksen kohdetta eli Bernard Hinault’ta, jota väitin Tourin kovimmaksi kisailijaksi. »Mäyrästä» on yksi hyvä ja tuore kirja englanniksikin. Kirjoittaja on armoitettu pyöräilykirjailija William Fotheringham, useiden hyvien opuksien tekijä. Hänen Hinault-kirjansa on hieman hämäävästi julkaistu kahdella eri nimellä. Brittikustantajalla (Yellow Press, 2015) se on nimellä Bernard Hinault and the Fall and Rise of French Cycling, mutta Yhdysvalloissa kirja on julkaistu nimellä The Badger: The Life of Bernard Hinault and the Legacy of French Cycling (Chicago Review Press, 2015.)

* * *

12974275_1716959035251965_7495066153165069142_n

6.4.2016. Keskiviikon kirjavinkki. Tämän viikon kirja olisi kuulunut Mäkimiesten kirjavinkit -kirjoitukseeni, mutta sain sen vasta eilen käsiini. Chris Sidwells: Tour Climbs – The Complete Guide to Every Tour de France Mountain Climb (Collins 2008 & paperback-versio 2009). Kirja väittää esittelevänsä kaikki Tourin historiassa ajetut mäet. Tärkeämmät mäet saavat aukeaman verran tilaa, pienempiä esitellään viisikin aukeamalla.

Varsin kattava (256 melko suurikokoista sivua) ja kiinnostava kirja, joka lienee ajateltu auttamaan niitä, jotka itse haluavat lähteä kyseisiä mäkiä valloittamaan. Tähän tarkoitukseen kirja onkin oikein hyvä, mutta ei toki täydellinen tämäkään.

Itse jäin kaipaamaan Tourin grafiikoista tuttuja kilometrikohtaisia tietoja, joista näkee mm. jokaisen kilomertrin keskijyrkkyyden. Mäkien valintaan, valmistautumiseen, itsensä motivoimiseen ja voimiensa jakamiseen tämä tieto olisi tuiki tarpeellista, sillä mäen luonteesta ja vaativuudesta ei kerro riittävästi pelkät perustiedot: pituus, nousumetrit, keskijyrkkyys ja suurin jyrkkyysprosentti. Sidwells arvioi toki vaikeuttakin ja antaa vinkkejä, mutta grafiikka olisi hyvä ainakin klassikkomäistä.

Nousut on esitelty alueittain, esim. Itäiset Pyreneet, mutta alueista olisi voinut olla kartat, joihin mäet olisi sijoittettu. Näin kirja olisi palvellut myös majapaikkojen miettimisessä sekä myös paremmin lenkkien suunnittelussa.

Yhtä kaikki, varsin kiinnostava kirja mäkien ystäville. Omani tilasin taas nettidivarista. Uudenveroiselle pehmytkantiselle tuli hintaa postikuluineen sellaiset kuusi euroa. Myös vuoden 2008 kovakantista editiota näytää olevan hyvin saatavilla.

* * *

woodland

30.3. Keskiviikon kirjavinkki. Les Woodland (toim.) The Yellow Jersey Companion to the Tour de France (Yellow Jersey Press 2003 ja 2007). Esittelee näpsäkästi ja napakasti Tour de Francen keskeiset ajajat, ennätykset, tapahtumat ja tapahtumapaikat, mutta hakusanojen joukosta löytyy myös vaikka ’pussaavat tytöt’, agentit, mekaanikot, prologit jne. Hakusanojen selitykset ovat puolensivun tai sivun mittaisia, korkeintaan pari sivua. Mukava 414-sivuinen hakuteos pokkarimuodossa.

* * *

51ve9nhrcxl-_sx336_bo1204203200_

23.3.2016. Tour de Francen historiasta on monta hyvää opusta ranskaksi ja englanniksi. Aloitetaan näiden vinkkaus siitä parhaasta eli alan ehdottomasta referenssistä. Legendaaristen pyöräilytoimittajien Pierre Chanyn ja Thierry Cazeneuven La Fabuleuse Histoire du Tour de France on järkälemäinen, yli tuhatsivuinen historiikki. Jokaisen vuoden kilpailutapahtumat käydään läpi keskimäärin kymmenen sivun verran per kilpailu ja kirjan lopusta löytyy jokaisen Tourin statistiikkaa. Ranskantaitoisille Tourin historiasta kiinnostuneille ehdoton hankinta.

* * *

516c0h6ahnl-_sx352_bo1204203200_

Tänään tuli brittien Amatsoonien marketplacesta ostamani kirja Indurain: A Tempered Passion (joka maksoi kokonaista 0,01 puntaa + postimaksut 4,02 puntaa), kirjoittajana Javier Garcia Sanchez. Miguel Indurainin valtakausi oli Tourilla kilpailullisesti tylsää katseltavaa kahdestakin syystä: ensinnäkin hänen ajonsa oli yllätyksetöntä ja laskelmoivaa sekä toisekseen hänen ylivoimansa murskaavaa. Mutta toisaalta hänen ajonsa, eritoten aika-ajonsa oli komeaa katsottavaa.

Muistuu mieleen se Lancen haastattelu, kun hän oli ihan lyöty aika-ajon jälkeen: Indurain oli painanut ohi kuin suihkukone, siis samaan tyyliin kuin se 1960-luvun Caravelle eli Jacques Anquetil Raymond Poulidorin ohi aikoinaan. Ranskassa on hauska ilmaisu tälle, »tartuttaa flunssa» (enrhumer), siis kaveri painaa ohi niin kovaa, että toinen vilustuu ilmavirrasta.

Indurainin ansioksi laskettakoon huikean kunnonajoituksen – hän oli todellinen heinäkuun mies – lisäksi myös se, että hänelle ei tainnut koskaan nousta menestys hattuun, vaan hän oli vaatimaton ja viileä mestari. Ehkä siksi vähän turhaankin unohdettu, vaikka oli sentään ensimmäinen viisi kertaa Tourin putkeen voittanut.

Hyvää viikonloppua ja hyvää syntymäpäivää Fabian Cancellaralle, joka täyttää tänään 35 vuotta!

* * *

155022

16.3.2016 Valopilkku suomalaisessa, valitettavan vähälukuisessa pyöräilykirjallisuudessa on Jukka Pakkasen Raateleva nousu – Johdatus ammattipyöräilyyn (Kirjapaja 2009). Kirjailija Pakkanen on armoitettu pyöräilyntuntija ja pitkän linjan ketjunpyörittäjä. Häneltä lukisi mielellään lisää pyöräilystä, eritoten Girosta ja italialaisesta pyöräilystä, tunteehan hän italialaista kulttuuria laajasti.

* * *

61doanflyil-_sx415_bo1204203200_

9.3.2016. Tourin historiasta kiinnostuneille. Ellis Baconin kirja Mapping Le Tour (Collins 2014) sisältää jokaisen Tourin reittikartan vuodesta 1903 vuoteen 2014 asti. Kukin Tour esitellään yhdellä aukeamalla, jossa kartan lisäksi sivun mittainen yleiskuvaus vuoden kisan kulusta sekä tärkeimmät tiedot (paitojen voittajat, kisan pituus jne.). Mukana paljon klassikkokuvia ja kauniita koko aukeman kuvia. Kirjan lopussa esitellään myös Tourin legendaarisimpia paikkoja, mukana toki klassikkonousut.

Tämä on hyvä hakuteos, josta tulee paljon tarkasteltua juttuja ja kisakin hahmottuu ihan eri tavalla kun katsoo kartalta. Ehdoton hankinta Tourista ja Ranskan maantieteestä kiinnostuneille. Löytyy nettikirjakaupoista, itse löysin tämänkin edullisemmin nettidivarista.

* * *

412fwg7qu-l-_sx363_bo1204203200_

2.3.2016. Keskiviikon kirjavinkki Tour-diggareille. Tourin historia sarjakuvan muodossa? Kyllä vain, toimii oikein hyvin. Kirjan 160:lla sivulla esitellään hienosti monet Tourin legendaariset tapahtumat. Jan Cleijnen teos Legends of the Tour on vuodelta 2014, joten sitä löytyy hyvin nettikirjakaupoista. Omani löysin melko edullisesti nettidivarista.

* * *

Lue myös:
• Pyöreän tarinan ritarit – Tour de Francen kirjailijat
• William Fotheringham Pyöreän Tarinan Ritarikuntaan
• Tourin mäet – Kirjavinkit mäkimiehille

Mäyrän muodonmuutos – Bernard Hinault on Tourin kovin!

Näin keväällä kun pääsee ensimmäisiä kertoja ulkoiluttamaan maantiepyöräänsä, tuntee moni meistä keski-ikäisistä ja keskinkertaisista ketjunpyörittäjistä itsensä myös keskenkuntoiseksi. Pyörä ei oikein kulje siihen tahtiin ja niin helposti kuin niillä mukavilla, yhä mielessä olevilla edellisen kesän aurinkoisilla lenkeillä.

Ei kuitenkaan pidä vaipua synkkyyteen, sillä edes kaikkien aikojen kaikkein kovimmilla, suorastaan yli-inhmillisen kovilla kuskeillakaan ei kauden alku ole ollut välttämättä helppoa. Otetaan esimerkiksi Mäyrä. Le Blaireau. Bernard Hinault. Viisinkertainen Tour-voittaja.

fignon_hinault
Laurent Fignon vasemmalla, Bernard Hinault oikealla.

Laurent Fignon, joka pääsi kaksi kertaa Hinaultin valtakaudella nousemaan Pariisissa keskimmäiselle palkintopallille (kerran kun Mäyrä oli poissa, kerran hänet päihittäen), kertoo Hinaultista hauskasti loisteliaassa elämäkerrassaan Nous étions jeunes et insouciants:

»Talvella hän harjoitteli niin vähän, että saapuessaan ensimmäiselle harjoitusleirille hän näytti siltä kuin olisi pitänyt vuoden lomaa. Ylipainoa. Sanottakoon suoraan, että hän lihoi. […] Ne, jotka eivät tunteneet entuudestaan Mäyrää, kuten me silloin, todella ihmettelivät kuinka kauan kestäisi, että tästä miehestä tulisi se mikä hän oli.» (Nous étions jeunes et insouciants, s. 87.)

Kun joukkue lähti ensimmäisille lenkeille, Hinault tipahti pienimmästäkin kiihdytyksestä, hikoili kuin sika, oli ärtynyt, sätti kaikkia ja huusi että ajettiin liian kovaa. »Joo, oottepa kovia! Katotaan kolmen kuukauden päästä missä ollaan!», hän tiuskaisi. Niin, kuukauden päässä tästä Hinault voitti kevään ensimmäisen kilpailunsa, Fignon muistelee alkuaikojaan ammattilaisena.

Kova oli Mäyrän muodonmuutos siis. Fignonkaan ei kirjassaan uskalla asetaa itseään Hinaultin tasolle. Vaikka »Professori» Fignon oli parhaimmassa kunnossaan lyömätön etappikilpailija ja ansaitsi todellakin Tour- ja Giro-voittonsa, oli Hinault hänen mielestään omaa luokkaansa.

Kuinka kova Hinault oli? Kaikkien aikojen kovin Tour-kilpailija! Miksikö näin väitän? Minäpä kerron. Todistusaineisto on näet kiistaton ja vastaansanomaton. Katsotaanpa.

Bernard Hinault & Tour de France

• 8 osallistumista, joista jokaisella keltapaidassa (maillot jaune)
• 5 voittoa
• 2 toista sijaa
• 1 keskeyttäminen keltapaidassa

• 28 etappivoittoa
• 71 päivää keltapaidassa (maillot jaune)

• 1 mäkikirikilpailun voitto (pallopaita = maillot à pois)
• 1 pistekilpailun voitto (vihreä paita = maillot vert)

Hirmuinen on Hinaultin saldo myös toisista ympäriajoista:

  • Giro d’Italia: 3 osallistumista, 3 kokonaiskilpailun voittoa, 6 etappivoittoa, 28 päivää maglia rosassa. Voitti siis jokaisen osallistumansa Giron!
  • Vuelta a España: 2 osallistumista, 2 kokonaiskilpailun voittoa, 7 etappivoittoa, 12 päivää amarillopaidassa. Voitti siis molemmat Vueltansa!

Mutta palataan Tourille ja rajataan vertailu siihen. Kannibaali, kaikkien aikojen paras pyöräilijä Eddy Merckx osallistui seitsemälle Tourille: viisi voittoa, yksi kakkossija ja viimeisellä Tourillaan vuonna 1977 se kauneusvirhe eli kuudes sija. Näin ollen Hinaultin sarja seitsemästä maaliin ajatusta Tourista on parempi: 5 x 1. + 2 x 2. = 9 pistettä, jos lasketaan kuten vuosien 1905–1912 Toureilla laskettiin voittaja eli laskemalla etappien sijat yhteen. Kannibaalin saldo on siten 5 x 1. + 1 x 2. + 1 x 6. = 13 pistettä.

Entä muut viiden voiton miehet? Jacques Anquetil: viisi voittoa, yksi kolmas sija ja kaksi keskeyttämistä saldona kahdeksasta osallistumisesta. Hämmästyttävä sarja tämäkin, mutta jää Hinaultille, sillä vain kuusi kertaa maaliin ja se niiden viiden voiton ulkopuolinen on kolmas sija, joten Mäyrä voittaa hänetkin.

Entäs Miguel Indurain, ensimmäinen viisi kertaa putkeen (1991–1995) voittanut? Indurainin rasite on se, että vaikka hän osallistui kaikkiaan kahdelletoista Tourille, olivat hänen kuusi ensimmäistä Touria surkeita. Sarja: 1985: keskeytys • 1986: keskeytys •1987: 97. • 1988: 47. • 1989: 17. • 1990: 10. Voittovuosien jälkeen vielä yksi 11. sija, joten voittojen lisäksi Indurain ei ikinä ollut kymmenettä sijaa parempi. Mäyrä on selkeästi kovempi.

Entäs Lance Armstrong? Häntä ei ehkä edes tarvisi vertailla, sillä ovathan hänen seitsemän voittoaan pyyhitty pois. Itsekin tiputan siten hänet pois, mutta katsotaan lämpimikseen toki mitä muita sijoja kolmestatoista osallistumisen mieheltä löytyy, niiden seitsemän voiton lisäksi. Se paluuvuoden 2009 kolmas sijahan on nykyään myös kolmas sija. Virallisissa tilastoissa on siten hänen kohdallaan nyt vain seuraavat merkinnät: 1993: keskeytys • 1994: keskeytys • 1995: 36. • 1996: keskeytys. Ei näillä ihan voida julistaa kaikkien aikojen Tour-ajajaksi.

Hinault on siis voittaja minun laskelmissani. No joo, katselen tässä vertailussa pelkästään kokonaiskilpailun silmälasien läpi, enkä ota huomioon Merckxin muita ansioita Tourilla. Eniten päiviä keltaisessa paidassa: 96 versus Mäyrän 73. Kannibaalilla 34 etappivoittoa vs. Mäyrän 28. Ei puhuta nyt myöskään Merckxin kolmesta vihreästä paidasta (vs. Mäyrän yksi) tai kahdesta mäkikirikilpailun voitosta (Mäyrän yksi), viidestä nyt jo lopetetun yhdistelmäkilpailun voitosta (Mäyrällä kaksi)… Jos näitä kun ynnäiltäisiin, niin Kannibaali voittaisi. Mutta ei. Pelkästään kokonaiskilpailut laskien Hinault on ykkönen! Mäyränkarvanhienosti.

Toki ei Hinaultkaan ollut täysin ylivoimainen eikä hän päässyt pääjoukossa helpolla edes tavallisten ihmisten lomakuukautena eli heinäkuussa. Pyöräilyhän ei ole monoteistinen eli yksijumalainen laji, vaan pelotonissa vaanii useita jumalallisiin suorituksiin pystyviä Titaaneja. Näille kaikille Velofilo lupaa uhrata mustettaan… tai nykyaikaisesti pikseleitään.

Vive le Tour ! Vive les Dieux du Tour ! Eläköön Tour! Eläköön Tourin Jumalat!

* * *

Lisäys: 16.6. torstain trivian aiheena oli Bernard Hinault:

Torstain Tour-trivia. Pyöräilyuransa jälkeen Bernard Hinault keskittyi lehmien jalostukseen ostamallaan maatilalla. Hän työskenteli myös Look-pyöräilymerkin hommissa sekä Tour de Francen järjestelyhommissa. Pitkään hän teki hirmuisen määrän töitä eri toimissaan, mutta häntä hieman vanhemman lankomiehen kuolema sai hänet kymmenisen vuotta sitten vähentämään työtahtiaan. Suurella intohimolla tekemänsä karjanjalostuksen hän lopetti.

Yhä edelleen hän työskentelee ASO:n eli Tourin järjestäjäorganisation leivissä, mutta uhkaa lopettaa tämän kesän (2016) Tourin jälkeen. Hinault on Tourilla ollut pitkälti PR- ja neuvotteluhommissa, mutta etappien jälkeenhän hänet on totuttu näkemään palkintojenjakoseremonioissa. Hinault on myös pitänyt ajajien puolta kehittäen kisaa heille parammaksi. Hänen ansiotaan on muun muassa se, että ruokahuolto ei tapahdu enää keskellä kyliä, missä se on vaarallista, vaan kylien jälkeen. Samoin hänen vaatimuksestaan kilpailijoilla on nykyään vähintään 10 tuntia lepoaikaa etappien välissä.

On häntä kyselty myös muihin hommiin, luomaan maailman parasta pyöräilyjoukkuettakin, mutta hän on halunnut olla Tourille uskollinen, koska Tour luotti häneen ja palkkasi hänet heti pyöräilyuransa jälkeen.

Federico Bahamontes – Toledon kotkan jäätelötuutti

Usein puhutaan dopingista maantiepyöräilyssä. Mutta on Tour de France -kisassa tehty kaikkea muutakin. Kuten pysähdytty syömään jäätelöä vuoren huipulle.

Col de la Romeyere, 26.7.1954, Tour de Francen 7. etappi. Valtava yleisömäärä odottaa Col de la Romeyeren huipulla paahtavassa helteessä kuka kilpailijoista ehättää ensimmäisenä 13,4 kilometriä pitkän nousun huipulle. Moni toivoo näkevänsä kärjessä vuorta kapuamassa kisan kotimaata edustavan, viime vuoden voittajan Louison Bobetin, joka nytkin on kakkosena Tourin vuoriston kuningas -luokituksessa.

Ensimmäisenä näköpiiriin ilmestyy kuitenkin kiivaasti polvet vähän ulospäin polkeva, pyöräilyshortsinsa puntit ylös hilannut, tiukasti pää pystyssä ajava ja suoraan eteensä tuijottava mies Pyreneiden tuolta puolen. Hän on ensimmäistä Touriaan ajava toledolainen Federico Bahamontes, joka on iskenyt koko kisan ajan jokaisessa mäessä ja siten noussut mäkikirikilpailun johtoon. Espanjalainen ylittää nytkin mäkimaalin ensimmäisenä, mutta mitä hän sitten tekee? Hän hidastaa vauhtiaan näyttäen hermostuneelta ja vihaiselta. Äkkiä hän kaartaa toiselle huipulle tuodulle jäätelökojulle ja nappaa sieltä töttörön vaniljajäätelöä. Sitten hän alkaa nauttia jäätelöstä.

Kotka on laskeutunut

Pitkään aikaan ei kuulu ketään muuta. Bahamontes on kiskonut minuuttien eron kanssakilpailijoihinsa. Ei häntä suotta nimetty Toledon kotkaksi. Jäätelön syömisen jälkeen kotka ennättää laskeutua täyttämään juomapullonsa läheisessä purossa.

Kotkalla oli kuitenkin ongelma. Hän ei osannut laskeutua. Bahamontes oli surkea alamäisssä. Hän pelkäsi kuollakseen alamäkiä, joita hän ajoi joskus toinen jalka suorana irti polkimesta kuin mikäkin speedway-kuski. Nuorempana hän oli kerran Espanjassa mäkeä laskiessaan kapsahtanut kaktukseen.

Tarina ylivertaisesta espanjalaisesta mäkimiehestä odottelemassa muita kilpailijoita jäätelöä syöden on niin herkullinen, että se varmasti on saanut erilaisia lisämausteita. Vaikka Bahamontes oli surkea alamäessä, tuskin hän pelosta huipulle pysähtyi.

bahamontes_1959_2

Alasdair Fotheringhamin kirjassa The Eagle of Toledo – The Life and Times of Federico Bahamontes päähenkilön omana todistuksena tarjotaan versiota, jossa hän oli jäänyt odottelemaan huoltoautoa. Belgian joukkueen huoltoauto kun oli ohi ajaessaan pongauttanut kiven Bahamontesin kiekkoon, josta oli mennyt kaksi pinnaa poikki. Alamäkeen ei rikkinäisellä kiekolla kannattanut henkensä kaupalla lähteä, joten oli syytä odottaa oman joukkueen huoltoautoa. Se olikin jäänyt jonnekin kuhnaamaan eikä ollut pysynyt kotkan kyydissä ylämäessä. Bahamontes oli raivoissaan ja hermostunut kun joutui odottelemaan. Tempperamenttinen vuoristokauris päätti pistää jäätelöksi odotellessa.

Edes Francon vuoksi? 

Ylivertainen mäkikauris Bahamontes antoi kilpailijoilleen tasoitusta olemalla kovin epätasainen suorituksissaan, siis muualla kuin elementissään eli ylämäissä. Hän oli huikea luonnonlahjakkuus mutta häneltä puuttui suurille mestareille tyypillinen jättimäinen itseluottamus ja voittamisen raivo. Bahamontes oli ailahteleva, hermostunut ja oikutteleva.

bahamontes_valise

Vuoden 1957 Tourilla Bahamontesin apuajaja Miguel Poblet joutui keskeyttämään. Kotka ajatteli pelin olleen menetetty, ettei hänellä ollut riittävästi apua jotta olisi mielekästä jatkaa raatelevaa kisaa. Bahamontes oli jo pysähtynyt tien poskeen, ottanut pyöräilykengät jalastaan ja jäänyt odottamaan luuta-autoa (voiture balai), joka kerää keskeyttäjät kyytiinsä. Tallipäällikkö Luis Puig yritti kaikkensa saadakseen tähtiajajansa jatkamaan matkaa:

– Sinä olet jättiläinen, et tarvise Poblettia avuksesi!
– Ei.
– Mutta Federico, sinun täytyy! Äitisi vuoksi! Kuolleen äitisi vuoksi!
– Ei.
– Minä pyydän, äitisi vuoksi!
– Ei.
– Entä Espanjan vuoksi? Rakkaan Espanjasi vuoksi?
– Ei.
– Entä kenraali Francon vuoksi?
Ei, ei, ei!

Tälle keskeytykselle on esitetty monenmoisia syitä lämpöhalvauksesta vatsavaivoihin, laiskuudesta rotkoon heitettyihin ajokenkiin. Lähinnä totuutta on kuitenkin epäonnistunut kalsiumpistos. Puig oli antanut ennen etapin alkua Bahamontesin vasempaan käteen suonensisäisen pistoksen kalsiumia. Pistos meni kuitenkin ohi suonen, aiheutti verenpurkauman eikä kivusta kärsivä Bahamontes enää pystynyt puristamaan vasemmalla kädellään ohjaustangosta.

Mäkimiesten mäkimies

Jo ensimmäisellä Tourillaan vuonna 1954 26-vuotias Bahamontes voitti mäkikirikilpailun (Grand Prix de la Montagne). Kisaan laskettiin 24 vuorenylitystä, joista 12 meni Bahamontesin nimiin. Hän kuittasi Tourilta kaikkiaan 1 240 000 silloista frangia, joka oli enemmän kuin hän oli koko siihenastisella urallaan tienannut. Toledoon palattuaan hän avasi voittorahoillaan kaupan, jossa myytiin polkupyöriä, mopoja, aseita ja muuta tarpeellista. Aiemmin hän oli toiminut pyörälähettinä, joten äkkinäinen arvonnousu vaati aikansa totuttelua, eikä motivaatiota harjoitteluun meinannut aina löytyä.

Bahamontesia riivasi erityisesti kamppailu hänen maamiehiään vastaan. Uran alkupuolella hän taisteli kiivaasti baski Jesus Loroñoa vastaan, uransa loppupuolella hänen kova kilpakumppani oli Julio Jimenez. Bahamontes voitti mäkikilpailun kolme kertaa putkeen (1962–1964), mutta heti perään Jimenez teki saman tempun. Viestikapula alkoi vaihtua vuoden 1964 Tourin legendaarisessa Puy de Dômen loppunousussa kun Jimenez jätti niin Bahamontesin kuin tuon etapin taisteluparin Raymond PoulidorJacques Anquetil, joiden mittelön takia tuosta etapista on muodostunut yksi Tourin kaikkein myyttisimmistä.

tour_1964_20

Bahamontes loisti vuoristossa erityisesti kuumina päivinä. Hän sanoi, että silloin hänen kilpakumppaninsa eivät uskaltaneet käyttää niin paljon doupingia kuin olisivat halunneet. Paitsi Tom Simpson sinä kohtalokkaana päivänä. Bahamontes – joka väitti olleensa aina liian hermostunut kilpailuissa lisätäkseen sitä vielä amfetamiinilla – oli Simpsonin kohtalonpäivänä jo lopettanut uransa.

Bahamontesia pidetään usein yhtenä Tourin historian parhaana, ellei kaikkein parhaana mäkimiehenä. Kukaan ei ole ylittänyt niin montaa vuorta (41) etapin johdossa. Mäkikirikilpailun johtajan pallopaitaa hän ei koskaan toki pitänyt, sillä pallopaita otetiin käyttöön vasta 1975. Kun Bahmontesin belgialainen manttelinperijä Lucien van Impe nousi mäkikirikilpailun voittojen määrässä samaan lukemaan (6) kuin idolinsa, hän ei halunnut enää voittaa lisää. Niin kova oli kunnioitus Toledon kotkaa kohtaan. Ranskalainen Richard Virenque ei enää osoittanut arvostusta Bahamontesille, vaan puki Pariisissa kaikkiaan seitsemän kertaa pallopaidan päällensä (vuosina 1994–1997, 1999 ja 2003–2004).

Suurmestarin varjo

Toledon kotka osallistui kymmenelle Tourille. Hän on tänä päivänä 87-vuotias, joten hän onkin vuoden 1950 voittajan, sveitsiläisen Ferdi Küblerin ja vuoden 1956 »sattumamestari» Roger Walkowiakin jälkeen vanhin elossaoleva Tour-voittaja. Bahamontes valloitti kertaalleen kaikki podiumpaikat kokonaiskilpailussa.

bahamontes_anquetil_1959
Keskellä Bahamontes, oikealla Anquetil.

Bahamontes oli myös ensimmäinen espanjalainen Tour-voittaja. Hän olisi hyvin voinut voittaa useammankin kokonaiskilpailun, jollei sen esteeksi olisi muodostunut aina sama mies: Jacques Anquetil. Anquetil, mestari Jacques, oli aikansa dominantti ajaja. Hän oli ensimmäinen viiden Tour de Francen mestari, ensimmäinen kaikki kolme suurta etappikisaa (Tour, Giro, Vuelta) voittanut, tunnin ajon ennätysmies, ylivoimainen aika-ajaja lukemattomine voittoineen…

Anquetil oli aika-ajon erikoismies, mutta hän osasi myös vuorien kiipeämisessä haastaa kovimmat mäkimiehet. Bahamontes oli puhdas mäkimies, eikä pärjännyt Anquetilille aika-ajossa. Laskelmoinnin ja voimanjaon mestari Anquetil tiesi aina kuinka pitkään hänen täytyi kestää vuoristossa Bahamontesin iskuja, jottei hän jäisi liikaa vaan vain sen verran kun hän pystyi kirimään kiinni aika-ajossa. Monesti Anquetil kesti ja kärsi kaikki mäkispesialistien hyökkäykset, joten hän nappasi nuoruuden vuoden 1957 voittonsa jatkoksi neljä peräkkäistä Tourin voittoa vuosina 1961–1964. Toledon kotka voitti noina neljänä vuonna kolme kertaa mäkikirikilpailun ja kahtena nousi Anquetilin kaveriksi podiumille.

Bahamontes piti enemmän Pyreneistä kuin Alpeista. Pyreneillä hän oli kotonaan: »Se oli  minun aluettani. Vaikka olinkin pyörän selässä, katselin koko ajan molemmille puolille maisemia ihaillakseni.»(*)

* * * *

bahamontes_keltaisessa

Federico Bahamontes Tourilla

1954: kokonaiskilpailun 25. ja mäkikirikilpailun voittaja
1956: kokonaiskilpailun neljäs
1957: keskeytys 9:llä etapilla
1958: kokonaiskilpailun kahdeksas, mäkikirikilpailun voittaja, 14. ja 20. etapin voittaja
1959: kokonaiskilpailun voittaja, mäkikirikilpailun voittaja ja 15. etapin voittaja
1960: keskeytys 2:lla etapilla
1962: kokonaiskilpailun 14., mäkikirikilpailun voittaja ja 13. etapin voittaja
1963: kokonaiskilpailun toinen, mäkikirikilpailun voittaja ja 15. etapin voittaja
1964 : kokonaiskilpailun kolmas, mäkikirikilpailun voittaja ja 8. ja 16. etapin voittaja
1965: keskeytys 10:llä etapilla

between June 25 and July 18, 1959, Paris, France --- Popular accordionist Yvette Horner poses with Federico Bahamontes of the Spanish Bicycling Team after the 46th Tour de France in 1959. Bahamontes won the yellow jersey as the overall winner of the 1959 Tour, which ran between Mulhouse and Paris. --- Image by © Universal/TempSport/Corbis

Lähteet

Patrick Fillion & Laurent Reveilhac, Petites histoires inconnues du Tour de France. Hugo Sport, 2012.

Alasdair Fotheringham, The Eagle of Toledo: The Life and Times of Federico Bahamontes.  Aurum Press Ltd, 2012.

Jean-Pierre De Mondenard, 36 histoires du Tour de France. Hugo et Compagnie, 2010.

Les Woodland, Yellow Jersey Companion To The Tour De France. Yellow Jersey Press, 2007.

* * * *

Lue myös:

Jean Alavoine – Tourin alkuvuosien sankareita

Komean uran ammattilaispyöräilijänä vuosina 1909–1925 tehnyt Jean Alavoine syntyi aprillipäivänä vuonna 1888 Roubaix’n kaupungissa. Perhe muutti pian Pariisiin, joten »Tourin mr. muisti» Jacques Augendre luonnehtiikin häntä tyypilliseksi »pariisilaiseksi katupojaksi» (titi). Ammattipyöräilijäksi päästyään hän sai pääjoukossa nimen Jean-poju (Gars Jean).

jean_alavoine2

Tour 1909

Poju teki vaikutuksen jo ensimmäisenä ammattilaisvuonnaan 1909, sillä 21-vuotias nuorukainen nappasi heti Ranskan maantiepyöräilyn mestaruuden. Voittonsa ansiosta Alavoine valittiin Alcyon-tallin Tour de France -joukkueeseen, jossa hän otti kaksi etappivoittoa ja kiipesi heti ensiyrittämällä palkintopallille ollen kokonaiskilpailun kolmas! Keskimmäiselle pallille muuten nousi ensimmäistä kertaa ulkomaalainen, sillä voittaja François Faber oli luxemburgilainen. Faber lienee ollut pisimpiä Tour-voittajia kautta aikain, sillä hän oli 188 senttiä pitkä ja painoi 91 kg.

Tour 1912

Lentävän lähdön saaneen uran pari seuraavaa vuotta menivät penkin alle ja hän sai vaihtaa aikansa huipputalli Alcyonin paidan Armor-tallin asuun vuonna 1912. Armor-tallin mukana hän pääsi taas Tourille ja voitti kolme etappia (11., 13 ja viimeinen eli 15.). Kokonaiskisan voitti kuitenkin ensimmäisenä belgialaisena Odile Defraye. Ajassa mitattuna Defraye olisi kuitenkin jäänyt nyt toiseksi tulleen Eugène Christophen taakse, mutta tuolloin oli vielä viimeistä vuotta käytössä pistelaskusysteemi (1905–1912). Huolimatta kolmesta etappivoitostaan – joista siis sai yhden pisteen – Alavoinen sijoitus oli joillakin etapeilla liian alhainen. Hänelle kertyi kaikkiaan 148 pistettä, jotka oikeuttivat kokonaiskisan viidenteen sijaan.

Tour 1913 & Tour 1914

Vuosi 1913 meni taas heikommin. Peugeot-talliin siirtynyt Alavoine oli Tourillakin vasta 19. Hänellä ei kuitenkaan käynyt niin huono tuuri kuin joukkuetoverillaan Eugène Christophella, joka menetti johtoasemansa hänen pyöränsä etuhaarukan rikkouduttua laskussa Col du Tourmalet -vuorelta. Mutta seuraavana vuonna kulki taas paremmin ja tasaisemmin: yksi etappivoitto ja kokonaiskilpailun kolmas sija toista kertaa peräkkäin voittaneen Philippe Thysin (BEL) sekä maamiehensä Henry Pélissierin perässä.

jean_alavoine4

Tour 1919

Kaksi päivää vuoden 1914 Tourin päättymisen jälkeen alkoi ensimmäinen maailmansota ja seuraavaa Touria saatiinkin odottaa vuoteen 1919 asti. Monet Tourin kilpailijat kuolivat taisteluissa, mukaan lukien Jeanin veli Henry Alavoine, joka oli myös ammattipyöräilijä; Tourillekin hän oli osallistunut. Jean Alavoine oli nyt ensimmäisellä sodan jälkeisellä Tourilla 31-vuotias konkari. Kilpailu alkoi kuitenkin epäonnisesti. Rengasrikot riivasivat häntä kisan alusta loppuun asti. Kaiken kaikkiaan 46 rengasrikkoa! Tästä tasoituksesta huolimatta ja peräti viiden etappivoiton ansiosta Alavoine nousi kokonaiskisan toiseksi. Hän hävisi kisan voittajalle belgialaiselle Firmin Lambot’lle yhden tunnin 42 minuuttia ja 54 sekuntia.

Eugène Christophe oli taas epäonninen. Hän piti Tourin historian ensimmäistä johtajan keltaista paitaa 11. etapin jälkeen 19. heinäkuuta 1919. Sivumennen sanoen tämä historiallisena totuutena usein esitetty ei välttämättä olekaan ihan tarkalleen ottaen totta, sillä on esitetty todistajanlausuntoja, joiden mukaan Tourin johtaja Henri Desgrange olisi jo ennen sotaa, vuoden 1913 tai 1914 Tourilla, pistänyt kisaa johtavan pukemaan keltaisen paidan päälleen. Tämä koe kuitenkin epäonnistui, ajajat inhosivat kanariankeltaista paitaa. Oli miten oli, kaivelen tätä todistusaineistoa tarkemmin toisella kertaa, mennään nyt virallisen historiankirjoituksen mukaan eli keltaisen paidan historia alkaa 19.7.1919 siitä kun Christophe veti sen päällensä.

Christophe oli viisi etappia ennen Pariisia selkeässä johdossa yli 23:n minuutin erolla. Kaksi päivää ennen maalia hän oli jopa lisännyt johtoaan, mutta toiseksi viimeisen etapin mukulakiviosuudella hänen etuhaarukkansa taas hajosi. Aivan kuten vuonna 1913 voitto karkasi taas hänen käsistään ja samaan vaivaan! Christophe joutui taas yksin (kuten säännöt edellyttivät) korjaamaan etuhaarukkansa, johon tuhrautui kaksi ja puoli tuntia. Hän tippui kisan kolmanneksi, Alavoisesta seuraavaksi.

Eri lähteissä on muuten ristiriitaista tietoa vuoden 1919 Tourin tiimoilta niin matkaan lähtijöiden kuin maaliin päässeidenkin suhteen. Joissakin kirjoissa kerrotaan, että matkaan lähti 67 kilpailijaa, toisissa mainitaan 69. Maaliin pääsi joka tapauksessa ennätyksellisen vähän ajajia: toisten mukaan 10, toisten 11 (miten Dubocin kävi?).

Tourit 1920–1922

Vuoden 1919 menestyksen jälkeen Alavoinelle tuli taas kaksi laihaa vuotta. Seuraavat pari Touria jäivät kesken. 1922 oli vuorostaan hieno Tour. Keltapaita puettiin Alavoinen päälle ensimmäistä kertaa ja hän sai kunnian olla historian seitsemäs arvopaidan kantaja. Hän sai pitää paitaa viisi päivää, mutta lopulta kolme etappivoittoakaan ei riittäneet voittoon asti, sillä Alavoinen simahtaessa Alpeilla le Galibierin nousussa, hänen edelleen ehti taas sama mies kuin vuonna 1919: Firmin Lambot. Lambot oli toisena voittovuonnaan jo 36 vuotta 4 kuukautta ja 9 päivää vanha, hän on yhä kaikkien aikojen vanhin Tour-voittaja. Ai niin, kerrottakoon myös, että Christophen etuhaarukka meni rikki tänäkin vuonna.

jean_alavoine5

Tourit 1923–1925

1923 näytti taas hyvältä Alavoinen kannalta. Etappivoitot kuudennella, seitsemännellä ja yhdeksännellä etapilla, kunnes kymmenennellä etapilla l’Izoardin laskussa Alavoine kaatui. Siinä rytäkässä käsi murtui, ja vaikka hän sinnitteli etapin viidentenä maaliin asti Briançoniin, oli hänen kuitenkin jätettävä leikki kesken.

Ikääntyvällä mestarilla alkoi taas mollivoittoinen kausi. Vuoden 1924 Tourilla hän oli neljästoista eikä hän viimeiseksi jääneessä vuoden 1925 editiossakaan pystynyt parantamaan sijoitustaan kuin pykälällä.

Chapeau ! Hattu päästä!

Loppusaldoksi Jean Alavoinen Tour-uralla jäivät kuitenkin komeat neljä palkintosijaa (2 x 2. ja 2 x 3.), viisi päivää keltapaidassa ja peräti 17 etappivoittoa! Kauhean monella ajajalla ei ole tätä enempää etappivoittoja. Ja itse asiassa kukaan ei ole pystynyt niin pitkällä erolla etappivoittoihin, sillä 14 vuotta erottaa hänen ensimmäistä ja viimeistä voittoaan.

Hänen uransa oli muutenkin pitkä, sillä hän nappasi Ranskan maatiemestaruudet varsin pitkällä erolla eli vuosina 1909 ja 1920. Hän jäi eläkkeelle ammattilaisuralta 1925, mutta ajoi amatöörien tai veteraanien kisoja silloin tällöin tuon jälkeenkin.

18.7.1943 hän otti osaa veteraanien criterium-kisaan. Kisa jäi hänen viimeisekseen. Kesken kisan Alavoine sai kohtauksen ja kuoli sairaalassa muutamaa tuntia myöhemmin. Hän oli kuollessaan 55-vuotias.

jean_alavoine1

Jean Alavoine 1.4.1888–18.7.1943

Jean Alavoine Tourilla

1909 kokonaiskilpailun kolmas ja kaksi etappivoittoa (14:sta)
1912 kokonaiskilpailun viides ja kolme etappivoittoa (15:sta)
1913 kokonaiskilpailun 19.
1914 kokonaiskilpailun kolmas ja yksi etappivoitto (15:sta)
1919 kokonaiskilpailun toinen ja viisi etappivoittoa (15:sta)
1920 keskeytys toisella etapilla
1921 keskeytys neljännellä etapilla
1922 kokonaiskilpailun toinen ja kolmen etapin voittaja (15:sta), keltapaidassa viiden päivän ajan
1923 keskeytys, kolme etappivoittoa (15:sta)
1924 kokonaiskilpailun 14.
1925 kokonaiskilpailun 13.

Lähteet

Ellis Bacon, Mapping Le Tour: Updated History and Route Map of Every Tour de France Race. Collins, 2014.

Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La fabuleuse histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière, 2011.

Jean-Pierre De Mondenard, 36 histoires du Tour de France. Hugo et Compagnie, 2010.

Pascal Sergent, Maillots jaunes: Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob Duvernet, 2013.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Jean_Alavoine

Jean Alavoinen kisasijoitukset ja muuta siteducyclisme.net-sivuilla:
http://www.siteducyclisme.net/coureurfiche.php?coureurid=113

* * * *

Tourin alkuvuosista lue myös:
• Maurice Garin, ensimmäinen Tour-voittaja
• René Pottier: Tourin ensimmäinen mäkikuningas
• Tour de France 1907 ja Alcyon-tallin vetäytyminen
• Vaihteiden kehitys ja Tour de France
 Kuolema Tourilla 1 & 2
• Floristi käsirysyssä – Louis Trousselier

Kuolema Tourilla 3–4: Tom Simpson ja Fabio Casartelli

Aiemmin käsittelin Tour de Francen historian kaksi ensimmäistä kisan aikana tapahtunutta kilpailijan kuolemaa. Nyt ne kaksi kuuluisinta.

3. Tom Simpson 1967

tom_simpson_pose

Thomas Simpson
30.11.1937 Haswell (Yorkshire) – 13.7.1967 Mont Ventoux

13.7.1969, 13. etappi, Marseille–Carpentras (211,5 km). Tom Simpson oli aikansa menestyksekkäin englantilainen pyöräilijä ja ensimmäinen brittiläinen maantiepyöräilyn maailmanmestari (1965 Espanjan San Sebastianissa). Hän oli myös ensimmäinen engelsmanni, joka sai pukea Tour de Francen kokonaiskilpailun johtajan paidan päällensä. Vuoden 1962 Tourilla Simpson nappasi keltaisen paidan 12. etapin jälkeen, mutta menetti sen heti seuraavana päivänä.

simpson-majortom62tdf
Tom Simpson, lempinimeltään Major Tom, keltapaidassa 1962.

Tuon yhden onnistumisen jälkeen Simpsonin menestys Tourilla oli ollut heikomman puoleista. Hän ei ollut ikinä voittanut etappia. Vuonna 1967 hänellä oli ikää jo 29 vuotta. Alkoi olla viimeiset mahdollisuudet lunastaa odotukset ja osoittaa kykynsä myös grand tour -ajajana. Hänen tähän asti paras sijoituksensa oli ollut kokonaiskilpailun kuudes keltapaitavuonna 1962. Vain kahdella muulla yrityksellä hän oli päässyt maaliin ollen lopputuloksissa 14. ja 29. Kolme kertaa hän oli joutunut keskeyttämään ympäriajon, mukaan lukien kaksi edellistä Touria. Tällä kertaa oli aika saada tuloksia aikaan, varsinkin jos mielisi saada seuraavalle kaudelle rahakkaamman sopimuksen.

Simpson tulikin vuoden 1967 Tourille hyvin valmistautuneena. Hänellä oli mukanaan kaksi laukkua: toisessa ajovarusteet, toisessa lääkkeet ja ’palautumisjutut’. Simpsonilla ei ollut vahvaa joukkuetta apunaan, sillä muille brittiajajille Tour oli lähinnä eloonjäämiskamppailua, joten heistä ei ollut hänelle paljon apua (brittijoukkue olikin maajoukkueiden välisessä kisassa lopulta vihonviimeinen). Simpson olikin päättänyt keskitttyä muutamaan keskeiseen etappiin. Näistä yksi oli 13. etappi Marseillesta Mont Ventoux’n jättiläisnousun kautta Carpentrasiin.

Simpsonilla oli ollut vatsavaivoja jo Alpeilla, eivätkä ne olleet vielä täysin ohi. Aamulla hän oli näyttänyt väsyneeltä. Tänään oli kuitenkin ratkaiseva päivä, yksi niistä kolmesta etapista, jolloin Simpsonin suunnitelmissa oli yrittää tehdä eroa kanssakilpailijoihin. Ensimmäinen ratkaiseva etappi Alpeilla kun oli mennyt vatsavaivojen takia plörinöiksi. Nyt oli pakko onnistua.

Pyöräilyjournalisti Jean Bobet – itsekin entinen Tour-ajaja ja kolminkertaisen Tour-voittajan Louison Bobetin pikkuveli – kertoo kirjassaan:

»Tuon kohtalokkaan Mont Ventoux’n nousun aamuna Tom Simpson näytti minulle kieltään, jotta voisin laskea ne valkeat pastillit, jotka hän oli kiinnittänyt kitaansa ’vain alkumatkaa varten parempaa odottamaan’.» (Jean Bobet, Demain, on roule… Paris, Éditions La Table Ronde 2004, s. 197.)

tom_simpson

Lääkärit olivat jo tuolloin tietoisia, että kuumuus ja äärimmäinen rasitus saattoivat tehdä amfetamiinin käytöstä kuolettavaa leikkiä. Tourin lääkäri Pierre Dumas oli etapin aamulla kertonut tähtijournalisti Pierre Chanylle, että jos ajajat näin karmealla helteellä ja raatelevalla etapilla vetävät amfetamiinia, he tulevat olemaan hengenvaarassa.

Simpson taisteli urheasti mäkeä, kuumuutta ja kilpakumppaneitaan vastaan Chalet Reynardille asti, jolloin kilpakumppanit alkoivat ihmetellä hänen menoaan. Pari kilometriä ennen huippua Simpson alkoi hoippua ja mennä sellaista siksakkia, ettei tie meinannut riittää. Pian hän kaatui. Tallin henkilökunta riensi irroittamaan hänen jalkansa polkimista. He ajattelivat, että Simpsonin Tour oli siinä. Simpson kuitenkin protestoi: Ei, ei, ei, nostakaa minut ylös! Simpson nostettiin pystyyn, polkimien remmit kiristettiin uudelleen ja mies tuupattiin takaisin matkaan.

Simpson jatkoi vielä noin puoli kilometriä, kunnes kaatui uudestaan. Tällä kertaa todella kaatui, sillä häntä jälleen auttamaan rientäneen Harry Haalin kertoman mukaan oli kuin hän olisi tarttunut ruumiiseen kiinni. Simpsonin kädet olivat krampissa kiinni ohjaustangossa ja sormet oli väännettävä irti, jotta hänet saatiin nostettua tien reunaan elvytystä varten. Tourin lääkäri Dumas jatkoi elvytystä happinaamarin avulla ja pian Simpson vietiin helikopterilla Avignoniin sairaalaan, jossa hänet elvytysyritysten jälkeen julistettiin kuolleeksi.

Simpsonin ajopaidan taskusta löytyi kaksi tyhjää amfetamiinipilleriputkiloa ja yksi puolityhjä (verikokeessa aine todettiin Tonédron-nimiseksi amfetamiinivalmisteeksi). Simpsonin kuolema oli monen tekijän summa: raateleva rasitus, kova kuumuus, amfetamiini ja alkoholi oli sellainen cocktail, josta hän ei selvinnyt. Ruumiinavauksen mukaan amfetamiinilla oli ratkaiseva rooli. Annos ei itsessään ollut kuolettava, mutta yhdistettynä rajuun ruumiilliseen rasitukseen kuumuudessa, nestehukkaan ja alkoholiannokseen amfetamiinin vaikutus kertaantui kuolettavaksi.

Alkoholiannos? Siis mitä? Jacques Lohmuller, joka työskenteli tuolloin Tour de Francella, oli silminnäkijänä:

»Näin Raymond Riotten ja hänen perässään Tom Simpsonin sekä muiden ryntäävän baariin Mont Ventoux’n juurella. Riotte kulautti suuhunsa kaksi kulausta punaviiniä, mutta Simpson imuroi puoli pulloa konjakkia. En usko, että hän tajusi tuolloin mitä oli tekemässä, mutta näin kuinka hän kulautti puolikkaan pullon kitaansa.»
(Vélo Légende, 1999, n°7, février-mars-avril, p. 19, lainattu ja suomennettu Jean-Pierre de Mondenardin teoksesta Les Grandes premières du Tour de France (Paris, Hugo & Cie 2013.)

ventoux_simpson
Tom Simpsonin muistokivi puolitoista kilometriä Mont Ventoux’n huipulta.

Toisissa lähteissä kerrotaan Simpsonin kaataneen puoli pulloa konjakkia juomapulloonsa, mutta hän olisi sen lisäksi jo aiemmin nauttinut juokkuetoverin mukaansa kaappaamaa konjakkia. Jos nämä Simpsoniin liittyvät tarinat alkoivat kiinnostamaan enemmän, kannattaa lukea William Fotheringhamin mainio kirja Put me back on my bike – In Search of Tom Simpson.

En millään tapaa halua mustata Simpsonin mainetta kertoessani hänen aineiden käytöstään, sillä valitettavasti hän ei suinkaan ollut ainoa erilaisten suoritusta parantavien aineiden kanssa uhkapelannut. Erityisesti amfetamiinin käyttö oli tuohon aikaan pääjoukossa yleistä. Amfetamiinin voimalla Simpson ajoi itsensä rajan yli.

Simpsonin kuolema oli valtava šokki myös kilpailun järjestäjille, jotka vihdoin ryhdistäytyivät dopingin vastaisessa työssään. Seuraavalla Tourilla alkoivat dopingtestit.

Toinen asia, johon Tom Simpsonin traaginen kuolema vaikutti, oli juomahuollon salliminen huoltoautoista kisan aikana. Aiemmin kilpailijoille oli sallittu ottaa mukaan vain kaksi juomapulloa, eikä huoltoautoista saanut antaa lisää. Etapit olivat jopa pidempiä kuin nykyään ja heinäkuun helteissä nestehukka oli todellinen ongelma ajajille. Tosin tuolloin myös uskottiin, että oli kilpailijoille parempi ajaa liian kuivana kuin märkänä eli liiallisen juomisen ajateltiin olevan jopa vaarallista!

Eihän se kaksi juomapulloa mihinkään riittänyt vaikka kuusi tuntia tai pidempäänkin kestävässä kisassa Etelä-Ranskan polttavassa heinäkuun helteessä. Kilpailijat ryntäsivätkin usein kyliin saapuessa baareihin nappaamaan kaikkea juomaa mitä vain käsiinsä saivat. Vettä, olutta, viiniä, samppanjaa, jopa väkeviä kuten konjakkia. Oli nimittäin tiedossa, että väkevät saattaisivat voimistaa amfetamiinin suotuisia piristäviä vaikutuksia.

Nykyään juomahuolto on sallittu huoltoautoista, joten enää ei nähdä tätä chasse à la canette -ilmiötä eli pullojen metsästystä.

 

✝ ✝ ✝ ✝

4. Fabio Casartelli 1995

fabio_casartelli
Fabio Casartelli
16.08.1970 Côme – 18.07.1995 Tarbes

Viimeisin, järjestyksessään neljäs kilpailijan kuolema Tourilla tapahtui 18.7.1995. Motorola-tallissa ajanut, vuoden 1992 Barcelonan olympialaisten maantiepyöräilyn kultamitalimies, italialainen Fabio Casartelli ajoi Portet d’Aspetin kovavauhtisessa alamäessä päin turva-aitaa.

✝ ✝ ✝ ✝

Tourilla on toki tapahtunut myös monia muita kuolemantapauksia kuin vain kilpailijoiden kuolemia. Vuoden 1958 viimeisellä etapilla tapahtui omituinen onnettomuus. Ranskalainen huippuspintteri André Darrigade törmäsi Parc des Princes -stadionin puutarhuriin, joka oli jostain syystä intoutunut menemään maaliviivalle suoraan kilpailijoiden eteen. Puutarhuri kuoli sairaalassa törmäyksessä saamiinsa vammoihin yksitoista päivää myöhemmin. Darrigadelta rikkoutui törmäyksessä kylkiluita ja hän sai myös kallomurtuman. Hän pystyi kutenkin jatkamaan menestyksekästä uraansa ja voitti lopulta kaikkiaan 22 etappia Tourilla ja kaksi kertaa pistekilpailun vihreän paidan sekä kantoi keltaista paitaa kuudella Tourilla yhteensä 16 ja puoli päivää (aikoinaan saman päivän aikana saatettiin ajaa useampia etappeja).

andre_darrigade__constant_wouters
Parc des Princes -velodromin puutarhuri Constant Wouters jää Andre Darrigaden alle.

✝ ✝ ✝ ✝

11.7.1964 kaksikymmentä Tourin katsojaa kuoli kun tankkiauton kuljettaja menetti autonsa hallinnan ja törmäsi kilpailijoita odottaviin katsojiin. Vuonna 2000 12-vuotias poika jäi auton alle kun markkinakaravaanin takana ajanut autoilija pillastui ja kiihdytti ohittamaan karavaanin autoja. Pari vuotta myöhemmin 7-vuotias poika lähti ylittämään tietä nähtyään isoäitinsä tien toisella puolella ja jäi karavaanin ajoneuvon alle. Heinäkuussa 2009 60-vuotias nainen jäi poliisimoottoripyörän alle yrittäessään ylittää tietä. Myös useiden katsojien on vuosien varrella kerrottu kuolleen auringonpistokseen, muuten heinäkuun heiteisiin tai jopa salamaniskuihin kisaa reitin varrella seuratessaan.

 ✝ ✝ ✝ ✝

Dopingiin Tourilla liittyen lue myös:
 Marco Pantanin alamäki.
 Lance Armstrong ja Tourin suurin huijaus
 Pyöräilyn dopingslangi

Kuolema Tourilla 1–2: Hélière ja Cepeda

Joka vuosi Tour de Francen varrella tapahtuu pahojakin onnettomuuksia ja loukkaantumisia. Muutamat niistä ovat olleet jopa kohtalokkaita. Joskus kirjallisuudessakin näkyy esittettävän kantaa, että se kuuluisin eli Tom Simpsonin kuolema Mont Ventoux’n nousussa olisi ollut ensimmäinen ajajan kuolema Tourilla. Näin ei kuitenkaan ole. Se oli kolmas. Kaikkiaan neljä Tour-kilpailijaa on kuollut kisan aikana, mutta kaikki niistä eivät ole olleet onnettomuuksia.

1. Adolphe Hélière  1910

Alkuvuosien Tourilla oli sponsoroituja talleja, joissa oli useampia ajajia, joiden lisäksi oli niin sanottuja yksittäisiä (isolé) ajajia. Vuoden 1910 Tourilla yksi näistä oli 19-vuotias bretagnelainen Adolphe Hélière. Hänelle kisa oli todellakin ollut yksinäistä taistelua ja epäonnea. Nuorukaisen kerrotaan kärsineen yhdellä etapilla viisi rengasrikkoa sekä tehneen myös kuperkeikan pillastuneen hevosen vuoksi.

Vaikeuksistaan huolimatta Hélière oli auttanut matkalla muita kovempiin vaikeuksiin joutuneita kilpakumppaneita. Sisteronin jälkeen Émile Georget oli joutunut onnettomuuteen. Hélière oli napannut hänet harteilleen ja kantanut hoidettavaksi läheiselle maatalolle. Siellä vastaanotto oli ollut erikoisen lämmin, sillä vanha ukko oli ajanut heidät tiehensä kepillään hakaten.

Vaikeuksiensa vuoksi Hélière oli jäänyt kauas kisan kärjestä. Uupeneena hän oli nukahtanut tien poskeen ja herännyt jatkamaan matkaa vasta seuraavana aamuna. Kun hän saapui vihdoin kuudennen etapin maaliin Nizzaan, ei maalissa ollut enää ketään häntä vastaanottamassa. Hélière ajatteli, että nyt on vihdoin aika syödä kunnolla ja nauttia elämästä. Hän meni ravintolaan Nizzan Oopperan nurkilla ja söi runsaan aterian. Aterian päälle hän suunnisti rantaan, sillä ilma oli mitä hienoin. Rannalla hän söi vielä jäätelön. Pikku pulahdus kimaltelevaan Välimereen alkoi houkuttaa. Hélière meni pukukoppiin valmistautumaan uimareissuun, jolloin hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Uimareissu jäi nuoren miehen viimeiseksi.

adolphe_heliere

Adolphe Hélière
10.3.1891 Fécamp –14.7.1910 Nice

Vuoden 1910 Tour jatkoi Nizzasta kohti Pyreneitä ja historian ensimmäistä raatelevaa nousua Col du Tourmaletin huipulle (2115 m). Pariisiin asti pääsi 4737:n kilometrin kisan päätteeksi vain 41 kilpailijaa 110:stä matkaan lähteneestä ja voittoa juhli Octave Lapize.

tour_de_france_1910_map-fr-svg

2. Francisco Cepeda 1935

Toinen ’yksinäinen’ eli tallien ulkopuolella ajanut kilpailija, joka menetti henkensä Tourilla, oli espanjalainen Francisco Cepeda. 11.7.1935 ajettiin seitsemättä etappia Aix-le-Bainistä kohti Grenoblea. Parikymmentä kilometriä ennen maalia lasketeltiin Col de Galibieriltä kohti Vizillen kylää kun espanjalaisen rengas irtosi vanteelta ja hän kaatui pahasti. Hänet vietiin Grenobleen sairaalaan, jossa hän kuoli kolme päivää myöhemmin eli Ranskan kansallispäivänä 14.7.1935. Edellisenä päivänä hänen kallonsa oli vielä yritetty avata, mutta hän ei ikinä palannut tajuihinsa.

Kyseisen vuoden Tourilla tapahtui paljon vakavia kaatumisia, erityisesti tuona kohtalokkaana päivänä. Yksi kaatuja oli kaksinkertainen Tour-voittaja Antonin Magne, myös Adriano Vignoli katkoi solisluunsa.

Vuodesta 1930 Touria oli ajettu kansallisilla joukkueilla ja järjestäjä oli tarjonnut pyörät kilpailijoille. 1935 Tour oli saanut uuden yhteistyökumppanin, joka L’Auto-lehden mainostilaa vastaan toimitti kilpailijoille uusia duralumiinista valmistettuja vanteita. Nämä vanteet osoittautuivat kuitenkin vuoristossa erityisen vaarallisiksi, sillä ne kuumenivat liikaa jarruttaessa, jolloin vannenauhat irtosivat ja renkaat pomppasivat vanteelta.

Näin kävi siis Cepedankin vanteen kanssa, kuolettavin seurauksin. Kilpailijat vaativat onnettomuuksien takia vanhoja puisia vanteita takaisin, jotkut olivat valmiita maksamaan ne vaikka omasta pussistaan. Ongelma saatin korjattua, kun löydettiin sellainen liima, joka kesti kuumuutta.

tour_de_france_1935

Vuoden 1935 Tourin voitti belgialainen Romain Maes liki kahdeksantoista minuutin erolla italialaiseen Ambrogio Morelliin, jonka jälkeen viimeiselle palkintopallille nousi myös belgialainen Félicien Vervaecke, joka voitti myös kolmatta vuotta järjestettävän mäkien kuningas -kilpailun.

29-vuotiaana kuollut Cepeda osallistui Tour de Franceen neljättä kertaa. Hänen paras saavutus oli kokonaiskilpailun 27. sija vuoden 1930 Tourilla, kolme kertaa hän ei päässyt Pariisiin asti.

francisco_cepeda_tour

Francisco Cepeda
8.3.1903 Sopuerta – 14.7.1935 La Tronche (Grenoble)

* * *

Ne kaksi tuoreempaa ja tunnetumpaa kuolemantapausta Tourilla käsitellään seuraavassa kirjoituksessa.

Vaihteiden kehitys ja Tour de France

Ranskan sana vitesse tarkoittaa sekä vauhtia että vaihteita. Vauhti ja vaihteet ovat molemmat kasvaneet Tourin de Francen historiassa. Ensimmäisellä Tourilla vuonna 1903 ajajilla oli käytössään vain yksi ja ainoa vaihde, viime vuodet pyörissä on ollut 22 vauhtia. Ensimmäisen Tourin voittajan Maurice Garinin keskinopeus oli 25,702 km/h, kun viime kesän voittaja Christopher Froome paineli keskarilla 39,567 km/h. Lisää vaihteita, lisää vauhtia? No, ei se niin helppoa ole, mutta toki myös tekniikka on kehittynyt ja muuttanut kisaa. Otetaan siis pieni katsaus vaihteiden historiaan Tourilla, noin vaihdevaijerista vääntäen.

Vapaus mullistaa ajamisen


Vuonna 1907
joillakin ajajilla oli käytössään uusi mullistava keksintö eli vapaaratas, joten sitä ainoaa ratasta ei täytynyt pitää pyörimässä koko aikaa. Ne joilla oli vapaaratas takapyörässään pystyivät laskettelemaan mäkeä – polkematta! – ennennäkemätöntä vauhtia, vaikka 60 km/h, jalkojaan hetken lepuuttaen. Tasaisellakin voitiin ottaa hetken iisimmin, vaikka toisen ajajan imussa, eikä kinttujen tarvinnut pyöriä herkeämättä.

Vapaarattaan tajuttiin mullistavan pyöräilyn. Mutta mitä se tekisi kilpailulle? Joidenkin mielestä vapaaratas oli kiistattomasti epäurheilullinen keksintö, eikä sitä saisi sallia kisoissa. Vapaarattaan käytöstä kiisteltiinkin vuosia. Välillä se oli kielletty tasamaan etapeilla, sillä sadistisia piirteitä osoittanut Tourin johtaja Henri Desgrange ei pitänyt ajatuksesta, että teiden jättiläisten sallittaisiin lasketella vapaa(rattaa)lla. Koko Tourin matkalla vapaarattaan käyttö sallittiin vasta 1919, mutta vastineeksi vaadittiin, että kaikkien ajajien pitää selvitä etappi alusta loppuun asti yksikseen. Ei siis mitään peesailuja ja toisten avustamista, edes saman joukkueen sisällä.

Vaihteet vaihtuvat

Jos ensimmäisen Tourin 2428 kilometriä sitkuteltiin samalla vapaarattaattomalla vaihteella alusta loppuun, jo aivan Tourin alkuvuosina keksittiin erilaisia ratkaisuja, jotta saataisiin pyörään erilaisia välityksiä ajamista, ja erityisesti tietenkin mäkien kiipeämistä helpottamaan.

Ensimmäinen systeemi oli laittaa takapyörän molemmille puolille rattaat. Kun ajaja halusi ennen pitkää mäkeä ottaa kevyemmän välityksen käyttöön, hän pysähtyi, ruuvasi takapyörän irti, käänsi sen ympäri ja ruuvasi takaisin kiinni. Et voilà ! Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja mäen kimppuun. Ulkopuolinen tekninen avustus oli toki kielletty, joten ajajien syytä harjaantua mahdollisimman nopeaksi tässä vaihteenvaihto-operaatiossa. Mestariajajalta tämä homma hoitui kuulemma jopa muutamassa sekunnissa!

lechemineau
3-vaihteinen Le Chemineau -vaihde oli muutamilla ajajilla käytössä jo vuoden 1912 Tuorilla.

Ensimmäiset vaihtajat, joissa ketju siirtyi takarattaalta toiselle, olivat kolmevaihteisia. Vaikka ensimmäistä ketjuvaihteita kokeiltiin jo vuonna 1912, vasta vuonna 1925 onnistui ensimmäisen pyöräilijän ajaa läpi koko Tourin kolmevaihteisella pyörällään. Läpimurto tapahtui viimein vuonna 1937, kun 3-vaihteinen Super Champion takavaihtaja sallittiin – tai itse asiassa samanlainen vaihde asennettiin kaikkien kilpailijoiden pyöriin.

simplex_1937_superchampion
Super Champion, vuoden 1937 Tourin ainoa sallittu takavaihtaja.

Vuoden 1938 Tour-voittaja Gino Bartali kiipesi mäet kuin vuoristokauris vielä vain 4-vaihteisella pyörällään. Etuvaihtaja teki tulonsa Tourille vasta sodan jälkeen, ja vuoden 1952 mestarin Fausto Coppi sai takavaihtajaankin jo 5 vaihdetta. Eddy Merckxin valtakaudella takavaihteita oli jo kuusi, mutta seitsemään siirryttiin vasta Bernard Hinaultin valtakauden jälkeen vuonna 1986. Sitten kehitys onkin ollut ripeää: 8-vaihteiset tulivat 1988, 9-vaihteiset 1996, kymmeneen päästiin tämän vuosituhannen puolella (2003), nykyisessä 11-vaihteisessa takavaihtajassa on pysytty vuodesta 2008 lähtien.

Merkkien merkitys

Italialainen Campagnolo kehitti ensimmäisen takavaihtajansa vuonna 1930 ja se tuli markkinoille vuonna 1933. Campan vaihteilla on vuosien varrella voitettu nelisenkymmentä Touria.

Japanilainen Shimano valmisti vuonna 1956 ensimmäisen takavaihtajansa, joka oli pitkälti kopio 50-luvun Simplex-vaihtajasta. Shimanon STI-vaihdekahvat (Shimano Total Integration) mullistivat vaihdekahvojen muotoilun vuonna 1985 ja integroivat samoihin kahvoihin niin vaihde- kuin jarrukahvatkin. Viime vuodet Touria hallinnut Shimano on ollut läsnä kisassa jo 1970-luvulla, mutta ensimmäisen kerran ykköseksi Shimanon vaihteilla ajetiin vasta vuonna 1999.

Monet perinteiset merkit hävisivät vaihdemarkkinoilta 1990-luvulla: Favorit (Tsekkoslovakia), Fichtel & Sachs (Saksa), Galli (Italia), Gipiemme (Italia), Huret (Ranska), Mavic (Ranska), Simplex (France), Sturmey-Archer (Englanti), Zeus (Espanja)…

Ensimmäiset sähkövaihteet nähtiin Tourilla jo vuonna 1992, kun  ONCE ja RMO-tallit käyttivät ranskalaisen Mavicin sähkövaihteita. Todellinen läpimurto sähkövaihteille tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin, vasta kun Shimano julkaisi Dura-Ace-sarjansa sähköisen version vuonna 2009 ja Campagnolo 11-vaihteisen EPS-sähkösarjansa vuonna 2011.

Ensimmäiset amerikkalaisvalmistaja SRAMin vaihteet nähtiin Tourilla 2000-luvulla ja ensimmäinen Tour voitto niillä saavutettiin vuonna 2009, kun moottorina oli Alberto Contador. Nyt kaikki nykyiset kolme isoa merkkiä ovat julkaisseet sähkövaihteensa, sillä ensi kesän Tourilla nähdään SRAMin uudet, langattomat eTap -sähkövaihteet AG2R La Mondiale ja Team Katusha -tallien pyörissä.

 

Vaihteiden merkkipaaluja

Taulukkoon on kerätty vaihteiden kehityksen virstanpylväitä. Kyseisen vuoden Tourin voittaja on lisätty taulukkoon antamaan osviittaa siitä minkälaiset mestarit ovat kuvatulla kalustolla ajaneet.

Vuosi vaihteet takana etuvaihteet Tourin voittaja
1903 1 takaratas (ei vapaaratasta) 1 eturatas Maurice Garin
(La Française)
1907 2 takaratasta (ilman vaihteita)
takapyörä irrtoitettiin ja käännettiin ympäri, jolloin saatiin toinen välitys käyttöön, vapaaratas
1 eturatas  Lucien Petit-Breton (Peugeot)
1911 6 takaratasta ilman vaihteita 1 eturatas Gustave Garrigou  (Alcyon)
1912 Ensimmäinen 3-vaihteinen ketjuvaihde ”Le Chemineau” käytössä joillakin yksittäisillä ajajilla 1 eturatas  Odile Defraye (Alcyon)
1925 Yksi pyöräilijä ajaa koko Tourin läpi kolmevaihteisella ”Le Chemineau” -ketjuvaihteella 1 eturatas  Ottavio Bottecchia (Automoto)
1927 4 vaihdetta ilman vaihtajaa: kaksi ratasta molemmilla puolilla, takapyörä käänettävä 1 eturatas Nicolas Frantz (Alcyon)
1937 3 vaihdetta vaihtajalla (Super Champion) käytössä kaikilla ajajilla 1 eturatas Roger Lapédie (Ranska)
1938 4 vaihdetta vaihtajalla 1 eturatas Gino Bartali (Italia)
1952 5 vaihdetta 2 eturatasta Fausto Coppi (Italia)
1969 6 vaihdetta 2 eturatasta Eddy Merckx (Faema)
1981 6 vaihdetta 3 eturatasta (Giovanni Battaglin pyörässä)  Bernard Hinault (Renault-Gitane)
1986 7 vaihdetta 2 eturatasta Greg LeMond (La Vie Claire)
1988 8 vaihdetta 2 eturatasta Pedro Delgado (Reynolds)
1996 9 vaihdetta 2 eturatasta Bjarne Riis (Telekom)
2003 10 vaihdetta 2 eturatasta Lance Armstrong (U.S. Postal Service)
2008 11 vaihdetta 2 eturatasta Carlos Sastre (Team CSC SaxoBank)
2012 11 vaihdetta (sähkövaihtajat vuodesta 2009 alkaen mukana) 2 epäsymmetristä eturatasta Bradley Wiggins (Sky Procycling)

* * *

Toki vaihteiden lisäksi on tapahtunut monenmoista muutakin tuotekehitystä. Monet nykypäivän kilpapyörien itsestäänselvyydet ovat kuitenkin melko tuoreita keksintöjä. Ajatellaan vaikka niin sanottuja automaattipolkimia eli lukkopolkimia, jotka tulevat mukaan vuonna 1984, vuonna esiintyviä 1985 elektronisia mittareita, aika-ajotankoja vuonna 1989, epäsymmetrisiä eturattaita 2004 ja viime vuosien levyjarruja. Kaikista uusista tekniikoista on ollut omat kiihkeätkin kiistansa.