Avainsana-arkisto: Jacques Anquetil

Jacques Anquetil oli luokittelematon myös ihmissuhteissaan

 

Tänään on »mestari Jacquesin» syntymäpäivä. 8.1.1934 syntynyt Jacques Anquetil olisi nyt 83-vuotias, jollei syöpä olisi vienyt häntä 18.11.1987, siis jo 53-vuotiaana. Velofilon lukijat ovat varmasti  huomanneet, että Anquetil on yksi suosikeistani: myyttinen ajaja, miltei puolijumala – ja kiehtova persoonallisuus.

Velofilossa on esitelty Anquetilin viime vuosisadan kovimmaksikin ylistettyä urheilusuoritusta, pelastautumista kuolemalta, voiton juonimista joukkuetoverille sekä esitelty muutama kirja mestarista ja pari anekdoottia. Syntymäpäivän kunniaksi tehdään tänään kaksi paljastusta lisää »Quincampoixin Vikingin» (le Viking de Quincampoix) hahmosta.

(I) Intohimona lukeminen

Vuoden 1966 Tour-voittaja Lucien Aimar, Anquetilin joukkue- ja huonetoveri kertoo kapteeninsa yöelämästä kilpailumatkoilla:

»Kello kymmenen aikaan illalla minä nukahdin ensimmäisenä. Hän aloitteli silloin toista elämäänsä, yöllistä elämäänsä, jota suuri yleisö tai hänen fanit eivät tunteneet. Hän luki pitkään yöhön. Jacques oli suuri lukija, kirjojen rakastaja, joka luki melkein joka ilta eri kirjaa. Janine [Anquetilin vaimo] toimitti hänelle säännöllisesti matkalaukullisen kirjoja. Mitä hän luki? Pääasiassa romaaneja. Aluksi hänen lamppunsa valokeila häiritsi minua, mutta ajan myötä totuin siihen.»
Lucien Aimar, Le Temps de champions, s. 101.

(II) …ja naiset!

Jacquesin tytär Sophie Anquetil aiheutti kohun vuonna 2004 julkaisemalla kirjan Pour l’amour de Jacques, jossa hän paljasti perheensä ihmissuhdekuviot. Jos Jacques Anquetiliä kutsuttiin pyöräilijänä normit ylittäväksi (hors norme) ja mahdottomaksi luokitella (inclassable), niin samaa voidaan sanoa hänen ihmissuhteistaan. Ne ovat nimittäin jokseensakin erikoiset ja epätavalliset.

Olen yrittänyt ottaa niistä kuvioista selkoa, mutta taktiikan mestari J. Anquetil on tiputtanut minut kyydistä moneen kertaan. Olen pyrkinyt tekemään mestarin perhesuhteista ylipyyhittävän apukuvion, mutta en ole tämän parempaan vielä pystynyt:

Anquetilin klaani.

Kioskikirjallisuudestakaan harvoin löytyy moista ihmissuhteiden sekamelskaa ja Seiska-lehti olisi innoissaan tällaisista paljastuksista. Yritetään vääntää rautalangasta.

Vaihe 1: Jacquesin ensimmäinen avioliitto

Vuonna 1958 Jacques Anquetil menee naimisiin Jeaninen kanssa, joka oli aiemmin naimisissa Jacquesin lääkärin ja ystävän kanssa. Jeaninella on kaksi lasta – Alain ja Annie – aiemmasta liitostaan, joista tulee Jacquesin ottolapsia. Pari on hyvin onnellinen ja Jeanine seuraa Jacquesia usein kisamatkoilla, on samalla myös tämän autonkuljettaja ja monessa suhteessa managerikin.

Vaihe 2: Ménage à trois 

Jacquesin lopettaessa urheilu-uransa hän halusi saada rakkaiden ottolapsiensa lisäksi myös omaa lihaansa ja vertansa olevia perillisiä. Jeanine-vaimonsa kaksi ensimmäisen avioliiton raskautta olivat vaatineet veronsa, eikä hän pystynyt enää saamaan lisää lapsia Jacquesin kanssa. Jacques & Jeanine alkoivat miettiä mistä löydettäisiin sijaisäiti synnyttämään Jacquesille lapsi.

Ratkaisu löytyikin oman katon alta, sillä Annie, Jacquesin ottotytär hoisi homman. Suhde ei ollut insestinen, sillä Annie ei ollut Jacquesille sukua, ’ainoastaan’ hänen kasvattamansa ottotytär. Mutta kaiken kukkuraksi Annie ja Jacques kuitenkin rakastuivat ja Jacques jakoikin aikansa ja vuoteensa sekä äidin että tyttären kanssa vuosia. Sophie sai kaksi äitiä: biologisen äitinsä Annien ja Jeaninen, joka usein esiteltiinkin Sophien »äitinä». Kolmio:

1. Jacques:
2. Jeanine : Jacquesin vaimo, Annien äiti ja Sophien (iso)äiti
3. Annie: Jacquesin ottotytär ja lapsen (Sophie) äiti ja rakastajatar

Kolmio kesti 12 vuotta, kunnes tuolloin hieman yli 30-vuotias Annie päätti lähteä ménage à trois -suhteesta.

Vaihe 3: toinen avioliitto

Vaihe kolme käynnistyi kun Jeaninen poika, ja siis Jacquesin ottopoika, Alain muutti vaimonsa Dominiquen kanssa samaan taloon muiden kanssa. Alain sai pian tarpeekseen ja muutti muualle. Taktikko Jacques yritti saada Annien palaamaan alkamalla suhteeseen ottopoikansa Alainin ex-vaimon Dominiquen kanssa. Annie ei palaa, joten Jacques meni naimisiin Dominiquen kanssa. Toisesta liitosta syntyi Jacquesin toinen biologinen lapsi Christopher vuonna 1986, vain vuotta ennen kuin »mestari Jacques» kuoli syöpään.

* * *

Oliko J–J–A-kolmiosuhde sittenkin tuplasti insestinen (ainakin moraalisesti ja psykologisesti), sillä (1) sama mies oli suhteessa äitiin ja tyttäreen sekä toisaalta (2) ottotyttäreensä. Sophie Anquetil kiistää tämän sillä, että hänen biologinen äitinsä ja isänsä eivät olleet verisukulaisia.

Suhteet olivat hieman mutkikkaita. Esim. Sophie Anquetlillä oli kaksi äitiä, hänen isoäitinsä on hänen toinen äitinsä. Sophien setä Alain on siten samalla hänen veljensä. Niin, ja onhan Sophien äitikin toisaalta myös hänen siskonsa…

Sophie Anquetil kertoo monessa yhteydessä, että hänen lapsuutensa oli loistava, koska hänellä oli kaksi rakastavaa äitiä ja rakastava isä. Häneltä ei koskaan salattu mikä asioiden todellinen laita oli. Sophien mukaan hänen isänsä oli rohkea mies, joka uskalsi pitää saman katon alla vaimonsa sekä rakastajansa. Jacques Anquetil oli omassa luokassaan myös ihmissuhteissaan.

* * *

Lisää ulottuvuuksia tähän suhteeseen löytyy Sophie Anquetilin kirjasta Pour l’amour de Jacques (Grasset, Paris 2004. 197 s.).

Lue myös Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape, joka on kaikin puolin suositeltava kirja Anquetilistä (Mainstream Publishing, alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).

Katso myös Sophie Anquetilin televisiohaastattelu:

tai

http://www.ina.fr/video/I09034573/sophie-anquetil-a-propos-de-son-pere-jacques-anquetil-video.html

INAn arkistosta löytyy muutenkin paljon helmiä, kuten tämä dokumentti Anquetilistä vuodelta 1963:

http://www.ina.fr/video/CPF04007181/jacques-anquetil-video.html

 

Jacques Anquetilin ihmetupla – 1900-luvun kovin urheiluteko!

Ennätykselliset viisi Tour de Francea voittaneella Jacques Anquetilillä oli vuoden 1965 alussa mietinnän paikka. »Mestari Jacquesin» palkintokaappi oli täyttynyt usean vuoden jatkuneessa voittosateessa. Suurvoittojakin oli tullut roppakaupalla. Vuonna 1963 Anquetil oli napannut Tour–Vuelta-tuplan ja seuraavana vuonna hän oli saavuttanut Giro–Tour-tuplan. Näin hän oli ensimmäinen kaikki kolme grand touria voittanut ajaja, ensimmäinen samana vuonna Vueltan ja Tourin voittanut kuski sekä ensimmäinen ranskalainen Giron valloittaja.

Anquetilin tallipäällikkö Raphaël Géminiani oli taiturimainen strategi, joka sai »la Caravelle» -lempinimen saaneen mestariajajan nousemaan aina yhä huimempaan lentoon. »Gem» mietti kuumeisesti mihin temppuihin hän saisi suojattinsa innostumaan tällä kertaa.

Anquetilin voimilla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, joten oli aika keksiä jotain aivan käsittämättömän kovaa; jotakin, joka todella jäisi historiankirjoihin ylittämättömänä saavutuksena. Mikä haaste olisi riittävän kova? Semminkin kun Anquetil oli päättänyt jättää kaudella 1965 väliin kaikki grand tourit (Giro, Tour, Vuelta). Mitä keksiä kun Tour ja muut grand tourit eivät riitä?

Tässä kohtaa täytyy taas muistaa, että tuolloin ammattipyöräilijöiden tulot kertyivät eri tavalla kuin nykyään. Grand tour -kisojen voitoista saadut palkkiot eivät olleet vielä nousseet nykypäivän tasolle, joten suuri osa huippuajajien tuloista tuli Tourin jälkeen järjestettävien Criterium-kisojen osallistumispalkkioista. Nämä kisat olivat todella suosittuja, sillä kaikki pyöräilynystävät halusivat nähdä sankarinsa livenä kisailemassa omalla kotiseudullaan. Monet maantiekuskit ajoivat lisäksi ratakisoja ja cyclocrosskisoja. Ammattiajajat joutuivat siten polkemaan paljon kisoja, eikä sellaiset 220–250 kisapäivää vuodessa ollut ollenkaan tavatonta.

Géminiani – joka sai oman menestyksekkään ammattilaisuransa aikana nimen le Grand Fusil, »Iso Kivääri» – löysi kisakalenteria selatessaan Anquetilin kaliiberille sopivan haasteen. Dauphiné Libéré, tuo viikon verran kestävien kisojen helmi, päättyi siten, että muutamaa tuntia sen jälkeen alkaisi Bordeaux–Paris-kisa, tuo yhden vuorokauden kisojen kunkku, 557 kilometriä pitkä jättiläinen! Eihän kukaan voisi yrittää voittaa raatelevaa Bordeaux–Paris-kisaa suoraan vuoristossa ajettevan viikon etappikisan perään?

Kuinka mestari taivutellaan riskipeliin?

Anquetil oli oman arvonsa erittäin hyvin tunteva. Hän halusi myös vimmaisesti voittaa, mutta vielä sitäkin enemmän hän inhosi häviämistä. Hän osasi myös sodankäynnin yhden tärkeimmän taidon eli mestari osasi valita taistelunsa hyvin: siis vain ne, jotka voi ja kannattaa voittaa. Mestari Jacquesille ei niinkään merkinnyt mitään pelkät tittelit ja niiden voittaminen, vaan pyöräily oli hänelle ammatti ja liiketoimintaa, jonka tarvitsi olla myös rahallisesti kannattavaa. Miten laskelmoiva Anquetil saataisiin ryhtymään näin riskialttiiseen yritykseen?

Anquetiliä oli vaivannut se, ettei hän ollut saanut pyöräilevän Ranskan kansan jakamatonta ihailua, vaikka hän oli kaiverruttanut historiankirjoihin ennennäkemättömän voittolistan. Erityisesti  normandialaista sapetti se, että »ikuinen kakkonen», kansansuosikki Raymond Poulidor oli noussut criterium-kisojen starttimaksuissa samaan kategoriaan kuin hän. Anquetilhan oli voittanut kahdeksan grand tour -kisaa eikä Poulidor yhtään!

Eräänä päivänä Jacques kysyi rakkaalta vaimoltaan Janinelta: »Se Géminianin hullu idea. Luuletko, että pystyisin siihen?» Janine, joka oli mukana Géminianin pelissä, vastasi: »Ei se niin hullu idea ole. Kukaan muu kuin sinä ei siihen pysty, se on selvä. Mutta tiedän, että sinä pystyt.» Taas Janine osasi asettaa sanansa oikein ja juuri sopivalla hetkellä, sillä tämän jälkeen asia oli selvä. Jacques vastasi: »Onko niin? No, jos niin ajattelet, homma on selvä.» Tämän keskustelun jälkeen Géminiani sai haluamansa myöntävän vastauksen.

Mysteerimies soittaa

Kun lehdistö sai vihiä suunnitelmasta, sitä pidettiin pähkähulluna tai täysin mahdottomana. Sen sijaan Anquetilin uusi sponsori Ford France innostui uhkarohkeasta yrityksestä. He jo haaveilivat, että Anquetil kaahaisi Ford Mustangillaan Dauphiné Libérén maalikaupungista Avignonista toiselle puolelle maata Bordeaux’hon. Aikaa siirtymiseen oli vain muutama tunti. Dauphiné loppuisi noin kello 17 ja hyvissä ajoin ennen puolta yötä piti olla jo valmiina toiseen koitokseen.

Matkaa oli taitettavaksi kuutisensataa kilometriä eikä välillä ollut tuolloin moottoritietä. Ranskassa ajaneet tietävät, että matka edistyy vielä nykyäänkin varsin hitaasti, jos ei käytä moottoriteitä. Nationale-tasonkin tiet (route nationale, tiet, joiden numerot alkavat N-kirjaimella, esim. N7) kun kulkevat miltei aina kaikkien kylien ja kaupunkien keskustojen läpi. Autoilu ei siis kuulostanut mahdolliselta, saati turvalliselta siirtymistavalta. Edes poliisimoottoripyörien saattamana aika ei riittäisi. Täytyi saada järjestettyä lentokyyti, mikä ei ollut niin helppoa vuonna 1965.

Juuri ennen Dauphiné-kisan alkua asia järjestyi erikoisen puhelinsoiton avulla. Soittaja, joka halusi pysyä nimettömänä, lausui puhelimessa Géminianille: »Monsieur Géminiani, minä olen tukenanne. Mystère 20 -lentokone odottaa teitä Nîmes’in sotilaslentokentällä. Se vie teidät Bordeaux’hon. Älkää olko huolissanne, minä pidän huolen kaikesta.» Joidenkin huhujen mukaan itse presidentti Charles de Gaulle olisi ollut tämän mystisen järjestelyn takana.

Yhdeksän päivän lämmittely?

Anquetil, tuo supermies ja Casanova, oli aloittanut kautensa oikein mallikkaasti. Ensin hän oli voittanut »Kisan aurinkoon» eli Pariisi–Nizza-kisan, sitten ensimmäistä kertaa elämässään kuulun Mont Faron ylämäkitempon (ja teki vielä reittiennätyksenkin) sekä sitten National Criterium -kisan.

Anquetil toivoi tietenkin ensimmäisestä tuplan kisastaan mahdollisimman helppoa. Riittäisi kun voiton varmistaisi. Dauphiné Libéré oli kuitenkin jo tuolloin kova kisa, viikon verran kestävien kisojen eliittiä. Varsinkin kun viivalle asettui nippu ykkösluokan ajajia, etunenässä Anquetilin kovin kilpailija Raymond Poulidor, joka oli kuulemma aivan hirmuisessa kunnossa.

Vastassa olivat myös elementit, sillä kun kisa alkoi, oli vuodenaikaan nähden oli järjettömän kylmää ja sateista. Anquetilin joukkuetoveri Lucien Aimar muistelee kuinka hän oli toisella Alppi-etapilla aivan jäässä: kulmakarvat ja silmäripset valkoisena huurteesta ja ajopaitakin ihan jäässä. Aimar yritti lämmitellä ajaen välillä autojen pakoputkien takana, nauttien lämpimistä pakokaasuista (tuon ajan autojen kaasut varmasti olivatkin tosi nautittavia). Jos mestari Jacques vielä vilustuisi näissä napajäätikkömäisissä olosuhteissa, tuplatemppu ei ikinä onnistuisi.

Vaikeuksien kautta voittoon. Anquetil taisteli hikisen voiton Poulidorista etapeilla neljä ja kuusi, mutta vain 38 kilometriä pitkässä aika-ajossa tempon mestari sai kiskottua kunnolla eroa edukseen. Lopulta Jacques vei voiton minuutin ja 43:n sekuntin erolla. Ensimmäinen temppu oli tehty, nyt oli kiire seuraavaan.

Kisa päättyy 16:58. Kello 17.10 Anquetil on jo pokannut palkinnot ja kukat podiumilla suudelmineen päivineen ja juoksee joukkueen autolle. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän on jo hotellilla, jossa pikainen kylpy, hieronta ja päivällinen muutamine oluineen. 17.55. teamin auto kiitää jo pyörät katolla ja poliisisaattueen suojeluksessa kohti sotilaslentokenttää. Aikuiset komentavat lapsiaan suojaan, kun saattue kaahaa renkaat vinkuen, parhaimmillaan 140 km/h vauhtia 60 kilometrin matkan Avignonista Nîmes’in kentälle. Reportterit ja televisiokamerat ovat seuraamassa kun kello 18:50 Mystère 20 -businessjetin ovet sulkeutuvat ja kone pian katoaa taivaalle.

Rankin yhden päivän kisa

Kun Anquetil oli asettautunut Dauphinén lähtöviivalle Mâconissa, kaksi hänen Ford-tallin joukkuetoveria – aina uskollinen Jean Stablinski ja engelsmanni Vin Denson – suuntasivat jo Bordeaux’hon harjoittelemaan tähän yhden päivän kisojen kunkkuun. Tässä kisassa Poulidorin sijaan Ford-tallin miehillä oli päävastustajaan Peugeot-talli ja britti Tom Simpson, joka janosi toista Bordeaux–Paris-voittoa vyölleen.

Jos Anquetil olisi tiennyt kuinka paljon hän joutui kärsimään Dauphiné Libéréssä, hän ei olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Kun toinen ihmetempun kisa yöllä alkoi, Anquetil oli kuolemanväsynyt ja meinasi nukahtaa satulaan. Yö oli kylmä. Anquetil inhosi kylmyyttä. Ja hän oli jo Dauphinéssä joutunut palelemaan ihan riittävästi. Yö tuntui jatkuvan ikuisesti. Jatkuva sade kastelli ajajat täysin ja Anquetil oli katkeamaisillaan.

Seitsemältä aamulla oli pissa- ja ruokahuoltotauon aika. Anquetil oli saanut tarpeekseen. Hän sanoi mekaanikolleen, että tämä nostaisi hänen pyöränsä huoltoauton katolle. Hänen kisansa oli tässä, nyt sai kärsimys riittää! Tallipäällikkö Géminiani sen sijaan ei ollut valmis antamaan periksi, vaan rohkesi pilkata suurmestaria:

»Minun ei olisi ikinä pitänyt luottaa tuollaiseen isoon tyttöön. Jacques, sinä olet yksi iso tyttö! Iso tyttö etkä mitään muuta.»

Ja kas, johan loukkaus osui Anquetilin omanarvontuntoon. Pian oli pyörä taas laskettu alas ja vihainen mestari sitä vimmatusti polkemassa.

Bordeaux–Paris-kisassa joukkueilla oli käytössään derny-mopoilla ajavia vetomiehiä, mutta se ei paljon helpottanut liki 600 km pitkän kisan raatelevuutta.

Koville joutui myös Anquetilin joukkuetoveri Denson, jonka tehtävä oli jonkun toisen joukkueen ajajan iskiessä yrittää ajaa irtiottoa kiinni. Denson ei ollut ehtinyt käymään pissalla ja joutui tuntitolkulla pidättelemään, koska hänen oli saatava irtiotto kiinni. Tässä kisassa kun ei ollut tapana pysähtyä tarpeilleen kuin ainoastaan merkityille aluille, joissa ei saanut iskeä. Densonin oli lopulta pakko pysähtyä tyhjennykselle, mutta eihän siitä mitään tullut, kun monen maan televisioryhmät pysähtyivät kuvaamaan puun vieressä ähisevää ajajaa. Hänen oli pakko hypätä takaisin satulaan ja kiitää Anquetiliä auttamaan.

Pian alkoi isojen poikien välienselvittely. Tom Simpson alkoi tehdä omia iskujaan ja lopulta onnistui irroittautumaan mukanaan ainoastaan Stablinski ja Anquetil. Denson tiesi tehneensä jo oman osuutensa, joten nyt oli aikaa pysähtyä tarpeilleen. Ei se onnistunut kylmästä ja lihaskrampeista kankealta mieheltä vieläkään. Silloin mekaanikko sai kuningasidean. Hän kaatoi kuumaa kahvia pesusieneen ja iski sienen Densonin kiveksiin. Joku hermo taisi päästä pinteestä ja helpottava suihku vapauttti vihdoin kovin koetellun kilpailijan. Joku toimittaja kellotti kuulemma, että Denson olisi lasketellut paineitaan 38:n sekuntin ajan.

Kisan kärjessä Anquetil alkoi palata elävien kirjoihin ja löysi taas kisajalkansa. 11 km ennen maalia hän kiristi vauhtia. Aina kun Anquetil lisäsi vauhtia, se tiesi kärsimystä muille kilpailijoille – sillä se on menoa silloin, aivan loppuun asti. Taas hän jatkoi vauhdinnostoa niin pitkään, ettei kukaan pysynyt perässä.

Tälläkin kertaa mestari Jacques oli Parc de Princesin stadionilla ensimmäisenä leikkaamassa maaliviivaa, 57 sekuntia ennen toiseksi kirinyttä tallikaveriaan Stablinskia ja pettynyttä Simpsonia.

Anquetil oli niin otettu Densonin uhrautuvuudesta, että antoi voittorahansa apumiehelleen. »Se oli todellinen kärsimyksen koulu», tunnusti Anquetil myöhemmin.

Kaikkien aikojen kovin?

15 h 2 min 3 sec – 557 kilometriä – keskinopeus 37,007 km/h.  Täysi stadion hurrasi normandialaiselle kurkku suorana tämän kaartaessa loppusuoralle. Eikä ylistyksestä meinannut tulla loppua myöskään lehdistön parissa. Anquetil nostettiin jopa kaikkien aikojen ajajaksi.

Päästyään Janine-vaimonsa kanssa autoon ja yleisön katseilta piiloon, Anquetil itki, ensimmäisen kerran urallansa. Hän oli vihdoin saavuttanut kaipaamansa kansansuosion ja jakamattoman arvostuksen. Normaalisti hän ei ottanut turhia riskejä, vaan oli tunnettu kylmän laskelmoivasta ajotavastaan, jonka päämäärä oli vain voitto. Nyt Mestari oli ottanut hirmuisen riskin ja onnistunut ihmetuplassaan. Tällä tempulla hän vihdoin oli voittanut puolelleen myös kaikkien sydämet. Sitä voittoa hän oli pitkään janonnut.

Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin Ranskan arvostetuin urheilulehti L’Équipe valitsi Anquetilin Dauphiné & Bordeaux–Paris -ihmetuplan viime vuosisadan kaikkein kovimmaksi urheilusuoritukseksi. Siis kaikkien 1900-luvun urheilutekojen ja kaikkien lajien joukosta!

Kirjallisuus

Aimar, Lucien & Jean-Paul Vespini, Le temps des Champions. Mareuil Éditions, Paris 2016.

Anquetil, Jacques & Pierre Joly, En brûlant les étapes. Calmann-Lévy, Paris 1966.

Fournel, Paul, Anquetil tout seul. Seuil, Paris 2012.

Géminiani, Raphaël, Les années Anquetil. Éditions Denoël, Paris 1990.

Jean, Yves, Anquetil – le mal-aimé. Artaud/Flammarion, Paris 2015.

Howard, Paul, Sex, Lies and Handlebar Tape: The Remarkable Life of Jacques Anquetil. Mainstream Publishing / Transworld Publishers, London 2008.

Ollivier, Jean-Paul, Anquetil – l’Homme des Défis. Flammarion, Paris 1986.

Sevin, Benoît, Anquetil : Jusqu’au bout du courage. Éditions Michel Lafon, Paris 1987.

Yates, Richard, Master Jacques: The Enigma of Jacques Anquetil. Foreword by Phil Liggett. Mousehold Press, Norwich 2001.

• • •

Tämä kirjoitus on hieman muunneltu versio Vanhat Velot -yhdistyksen Pikajalka-lehteen kirjoittamastani artikkelista.
Pikajalka 39, 4/2016, s. 18–21.

• • •

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Julio Jiménez – Le Puyn herra

Ranskalaiset muistelevat usein vuoden 1964 Tour de Francea kaikkien aikojen ikimuistoisimpana. Ihmekös tuo, sillä kisan voitosta kamppailijat kaksi kotimaan edustajaa, varsinaiset aikakauden ikonit Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor. Koko kansa oli jakautunut anquetillisteihin ja poulidoristeihin. Sekuntikisa huipentui 12.7.1964 Tourin 20. etapilla Le puy de Dômen kuuluisalla nukkuvalla tulivuorella.

Tuona päivänä tulivuori heräsi taas hetkeksi eloon, sillä valokuvat noiden kahden titaanin ohjaustankoja kolauttelevasta, rinta rinnan etenevästä taistosta kuuluvat ranskalaisten kansalliskuvastoon. Lukuisat ovat kamppailua selostavat kuvaukset pyöräilykirjallisuudessa. Joskus pääsee jopa unohtumaan, että tuota etappia ei edes voittanut kumpikaan näistä kokonaiskilpailun pääpukareista.

237 kilometriä pitkän etapin voittaja oli 163 senttiä pätkä 30-vuotias mäkimies Pyreneiden tuolta puolen. Tuo mies oli liian pitkään odottanut pääsyä Tourille. Hän oli näyttänyt mäennousukykynsä jo monasti, voittaen jopa parhaat, kuten itse Federico »Toledon kotka» Bahamontesin vuoden 1962 Dauphiné Libéré -kisassa. Nyt tämän vuoden Tourilla hän tulisi kaivertamaan nimensä mäkimiesten kultaiseen kirjaan: Julio Jiménez. Ja millä tavalla!

Julio Jiménezin tavaramerkki oli putkelta runttaaminen valtavalla välityksellä.

Ensimmäinen etappivoitto oli tullut Jiménezille jo Pyreneillä, jossa 13. etapilla oli päättynyt Andorran puolelle. Tuolloin seuraavaa etappia kauhulla odottava pääjoukon pomo Anquetil oli antanut hänen mennä: »Minä metsästän kotkaa, joten antaa pienten varpusten lentää tiehensä.» Varpunen oli näyttänyt kykynsä, mutta nyt hän halusi osoittaa, ettei kyseessä ollut vain onnenkantamoinen, kuten lehdistö hänen ensimmäistä voittoaan vähätteli, itse Tourin johtaja Jacques Goddet etunenässä. Nyt tuo hirveällä välityksellä putkelta useimmiten survova espanjalainen näyttäisi kuinka tanssitaan tulivuoren rinteillä.

Vuosisadan taisto?

Ennen raatelevaa loppunousua pääjoukossa oli tehty esikarsinta. Vain kuusi päivän kovinta oli vuosisadan loppukahinoissa mukana: kisaa johtava Anquetil; hänen tiputustaan janoava ja vihdoin kokonaiskisan kärkeen nousua havitteleva huippukuntoinen Poulidor; melkein aina penkistä hullunkurisessa asennossa vispaava mäkien kuningas Bahamontes; kovin italialainen Vittorio Adorni sekä Jiménez ja hänen KAS-Kaskol-tallin joukkuekumppani Joaquín Galera. Ensimmäisenä joutuvat menon yhä kiihtyessä antautumaan Adorni ja Galera. Vain neljä miestä jäljellä ja neljä viimeistä kilometriä. Jimenez oli Tourin ensikertalainen eikä tuntenut Le puy de Dômen loppunousun metkuja:

»En tuntenut le puy de Dômen nousua. Se oli 237 km pitkä ja kova etappi. Ajoin ensimmäistä Touriani, enkä ollut olenkaan varma pystyisinkö pitämään pintani. Olin sanonut sen Federicolle [Bahamontes], eikä minulla ollut aikeitakaan iskeä, se tuli vaistonvaraisesti, sillä tunsin hetkeni tulleen.»
(»Julio Jiménez: L’Homme du Puy», Vélo Magazine n°547, Décembre 2016–Janvier 2017, s. 73.)

Vanteetkin taipuu!

Äkkiä alkoi Jiménezin hirmuinen tanssi isolla välityksellään. Vain Bahamontes sai myllynsä pyörimään niin, että pääsi Jiménezin kantaan. J. J. jatkoi kuin tulisilla hiilillä ja Bahamontesin froomemainen singerikin alkoi yskiä. Välillä Jiménezin usko meinasi kuitenkin loppua, kun hänen vanteensakin oli niin vääntynyt, että jarru laahasi vanteeseen kiinni ja Jiménez joutui survomaan jättiläisvälityksellään oikein voimain takaa että pääsi edes etenemään jyrkkää mäkeä. Taisi hän näyttää myös toista tavaramerkkiään eli kieli ulkona ajamistakin (nykyäänhän tämän tyylin on tehnyt tunnetuksi tuhatilmeinen kuminaama ja väriläiskä Thomas Voeckler). »Baha» pääsi supistamaan eron kymmeneen sekuntiin, joten aikaa Jiménezin pyöränvaihdolle ei ollut. Lopulta huippu armahti Jiménezin ja hän pääsi huudattamaan huipun valloittanutta valtavaa väkijoukkoa ensimmäisenä.

Jiménez oli le Puyn kunkku, Bahamontes kakkonen, Anquetilin lopulta väsyttänyt Poulidor kolmonen, ja ennättipä vielä Adornikin nousemaan uupuneen Anquetilin ohi.

Nämä kaksi espanjalaista ratkaisivat myös Tourin vuoriston valtiaan tittelin: Baha voitti tällä kertaa tittelin kuuden pisteen erolla, mutta seuraavat kaksi vuotta Julio oli mäkikunkkukisan ykkönen.

Inan sivuilta löytyy taltiointi etapin loppumäen tapahtumista.

Jolleivät espanjalaiset olisi ehättäneet ylittämään maaliviivaa ennen Poulidoria ja tämä olisi saanut sen etapin ensimmäiselle jaetun aikahyvityksen, olisi hän ollut hyvinkin Tourin voittaja. Joka tapauksessa Poulidorin isku olisi pitänyt tulla aiemmin kuin 950 metriä ennen huippua. Anquetil säilytti johtonsa vaikka Poulidor sai kurottua sitä umpeen 42 sekuntia (56 sekuntia kutistui neljäntoista sekuntin eroksi). Poulidor ajoi vielä viimeisessä aika-ajossa vahvemmin kuin yleensä tempossa, mutta aika-ajon mestari Anquetil repi siinä silti lisää aikaeroa ja tuuletteli Parc de Princesin velodromilla historiallista viidettä voittoaan.

Voittoisa kaikissa grand toureissa

Monien mäkikotkien tapaan Jiménez ei ollut riittävän hyvä aika-ajaja, jotta olisi noussut kokonaiskisojen voittajien joukkoon.  Mutta Tourin mäkikirikilpailun hän voitti kaiken kaikkiaan kolme kertaa: peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967. J. J. voitti myös Espanjan ympäriajon mäkikirikilpailun kolme kertaa peräkkäin (1963, 1965 & 1965) sekä piti yhden päivän kokonaiskilpailun johtajan keltaista paitaa. Kyllä, tuohon aikaan myös Vueltan johtajan paita oli keltainen, joten kyllä Poulidorkin pääsi kantamaan keltaista paitaa aikoinaan – vaikka ei harmikseen Tourilla.

Myös Italian ympäriajon johtajan pinkkiä paitaa Jiménez kantoi peräti 11 päivää. Se oli vuoden 1966 Girossa, jossa hän  tippui lopulta palkintopallin ulkopuolelle neljänneksi. Hänen olisi pitänyt uskoa Anquetilin neuvoa luovuttaa paita aiemmin pois ja napata se sitten myöhemmin takaisin. Hän voitti tuossa Girossa kaksi etappia, kuten myös kaksi vuotta myöhemmin. Näin ollen hän voitti etapin jokaisessa grand tourissa: Ranskassa 5, Italiassa 4 ja kotimaansa kierroksessa 3.

Voitoistaan nauttiva Jiménez viihtyi podiumtyttöjen seurassa mielummin kuin kilpakumppaniensa parissa, sillä näiltä hän sai tulkkausapua.

Vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar vasemmalla, mäkikirikilpailun voittaja Julio Jiménez oikealla.

Jiménez & Tour de France

1964: kokonaiskilpailun 7. & 2 etappivoittoa (13. ja 20. etappi)
1965: kokonaiskilpailun 23. & mäkikirikilpailun voitto ja 2 etappivoittoa (9. ja 17. etappi)
1966: kokonaiskilpailun 13. & mäkikirikilpailun voitto ja 1 etappivoitto (16. etappi)
1967: kokonaiskilpailun toinen & mäkikirikilpailun voitto
1968: kokonaiskilpailun 30.

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Anquetil väistää kuoleman – Port d’Envalira 1964

Legendaarinen Envalira

Harmi kun tänään Tour de Francen 10. etapin televisiointi ei alkanut alusta – ei Eurosportilla eikä France TV:n 2 kanavalla – sillä heti alkuun oli kiintoisa nousu Port d’Envalira. Tuo Andorran puolella sijaitseva vuori on tämän vuoden Tourin korkein kohta: 2408 metriä. Tourin historiassa tuolla etapilla on ollut merkitystä ennenkin, oikein kuolemanvakava merkitys. Vuosi oli 1964, paikka siis Envaliran nousu, ja tarinan päähenkilö Jacques Anquetil, jo tuolloin ennätyksellisen neljän Tour de Francen voiton mies, aikansa suurin pyöräilijä.

Kuten tänäkin vuonna, myös vuoden 1964 Tourin yksi lepopäivä vietettiin Andorrassa. Anquetil oli kisan kakkosena minuutin ja yhden sekuntin perässä keltapaitaa Georges Groussardia. Kolmantena oli Raymond Poulidor 41 sekuntia Anquetilin takana.

Anquetil ei Tourin lepopäivänä ajanut. Ei koskaan. »Minun mielestäni lepopäivä on lepoa varten. […] Ei puhettakaan. Lepopäivä on lepopäivä. Ei missään tapauksessa ajoa.»

Kuolema tulee!

Mutta tällä kertaa oli hänellä yksi suuri huoli, joka oli tuota normaalisti niin rautahermoista kilpailijaa vaivannut jo usean päivän ajan. Marcel Belline, kuuluisa ennustaja oli ennustanut, että Anquetil tulee kuolemaan seuraavalla etapilla Andorra–Toulouse. Mestari Jacques oli kauhuissaan.

Hänen sporttipäällikkönsä Raphaël Géminiani yritti kuumeisesti keksiä miten saisi Anquetilin ajattelemaan jotakin muuta. Ensin hän kutsui Anquetilin Jeannine-vaimon Hän vei suojattinsa Radio Andorran järjestämään méchoui-juhlaan. Méchoui on vartaassa nuotion päällä paistettu kokonaisena lammas tai karitsa, tämä valmistustapa on yleinen Pohjois-Afrikassa. Aterialle kuului lampaan lisäksi sangriaa, eikä elämästä nauttimisen kyvyistään tunnettu Anquetil sylkenyt lasiin tälläkään kertaa.

anquetil_mechoui

5.7.1964: Anquetilin tuomionpäivä

Seuraavan päivän etapilla Anquetil oli vaikeuksissa. Vastustajat, jotka olivat toki ajaneet lenkkiä välipäiväivänäkin, olivat kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneet näyttää epikurolaiselle Anquetillille. He iskivät heti etapin alussa Envaliran nousussa rajusti.

mechoui_gem_anquetiljpg

Anquetilista levinneet lehtikuvat syömässä ja juomassa ovat levittäneet tulkintaa, että hän olisi ryypiskellyt liikaa ja kärsinyt siksi seuraavan päivän etapilla. Todellisuudessa hän taisi enemmän pelätä ennustajan julistamaa kuolemaa. Géminianin mukaan hän oli aivan pelosta jäykkänä. Anquetil jäi muiden kärkimiesten kyydistä Envaliran nousussa. Hän oli ottamassa jo neljä minuuttia takkiin ja häviämässä Tourin.

Taas »Gem» tiesi mistä narusta piti vetää, jotta Anquetil saataisiin tolalleen ja mestarimaiselle tasolleen. Hän ajoi autonsa Anquetilin rinnalle ennen huippua ja huusi: »Jacques, jos sun täytyy kuolla, tee se kärjessä!»

Täysiä sumuun

Envaliralta alas laskiessa oli kova sumu, joten ajajat olivat pakotettuja ottamaan alamäen varovasti. Paitsi Anquetil. Hän hurjistui, jos hänen pitäisi kuolla, tehtäköön se kunnialla ja kunnolla. Hän laski kuolemaa halveksien mäen ala hirmuista vauhtia ja sai kuin saikin kärkimiehet kiinni.

Mestari Jacquesin Tour ja henki oli pelastettu, hän pääsi etapin maaliin eikä kuollut matkalle. Lopulta Anquetil voitti taas Tourin, vaikka joutui todellakin taistelemaan myyttiseksi nousseessa kamppailussa Poulidoria vastaan Puy de Dômen nousussa ja viimeisessä Pariisiin päättyneessä aika-ajossa. Tällä kertaa Poulidor hävisi lopulta vain 55 sekuntia.

Vuosisadan Tour de France

Monet ranskalaiset pitävät tätä vuoden 1964 kilpailua vuosisadan Tourina, niin kova oli kisa ja kansa jakautunut näiden kahden mestarin kannattavien leireihin. Anquetil hän nosti nyt Tour-voittojensa määrän viiteen, siihen ei ollut kukaan ennen häntä pystynyt. Eikä sen jälkeenkään hänen lisäkseen kuin toiset suurmestarit Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Miguel Indurain.


Le méchoui andorran de Jacques Anquetil

1960-lukua koskien lue myös:

Lucien Aimar – 1966 Tour de Francen yllätysvoittaja

 

28.4.2016 vietti syntymäpäiviään kaksikin Tour-voittajaa. Nuorempi heistä on vuoden 2012 voittaja, ensimmäinen voittoon yltänyt britti Bradley Wiggings, joka täytti 36 vuotta. Se toinen voittaja onkin nykyään paljon tuntemattomampi, vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar. Vuonna 1941 syntynyt Aimar täytti siis 75 vuotta.

lucien_aimar1

Poulidor vai Anquetil?

Aimarin vuoden 1966 voittoa voidaan pitää tallipäällikkövelho Raphaël Géminianin taktisena taidonnäytteenä. Vuoden tauon jälkeen viisinkertainen voittaja (siis kaksi kertaa enemmän kuin kukaan aiemmin) Jacques Anquetil palasi Tourille. Ranskalainen yleisö, joka oli jo vuosia jakautunut kahteen leiriin, poulidoristeihin ja anquetilisteihin, alkoi taas herkutella uudesta titaanien kaksintaistelusta.

Anquetilillä ei ollut enää mitään todisteltavaa, hän ajatteli ajavansa viimeisen Tourinsa joukkueelleen, auttavansa muita. Mutta kun kaksi keskeistä kilpailijaa, Felice Gimondi ja Vittorio Adorni, jättäytyivät pois ja vastassa oli arkkivihollinen Raymond Poulidor, ei Anquetil voinut vastustaa kiusausta. Heti toisella etapilla alkoivat vanhat kilpakumppanit kolistella sapeleitaan. Poulidor ei saisi voittaa tälläkään kertaa!

Poulidor kaatui, kuten niin monta kertaa urallaan, ja Anquetil ei jäänyt ritarillisesti odottamaan, vaan iski. Tästä pyöräilyn ritarillisuudesta ollaan kahta mieltä. Toisten mielestä pyöräily on herrasmieslaji, jossa ei käytetä hyväkseen vastustajan epäonnea, esim. kaatumisia, rengasrikkoja tai muita teknisiä ongelmia, vaan kisa on neutralisoitava niiden ajaksi. Toisten mielestä tämä on ihan tekopyhää, koko kisa on kisaa ja kaikissa paikoissa saa iskeä, jos vain paikka on. Eiväthän ne keski-ajan ritaritkaan naisia linnojen oviaukoista ensimmäisenä hyvä hyvyyttään päästäneet, vaan siksi, että väijyvien vihollisten miekat osuisivat ensiksi neitoihin.

Ai niin, Poulidorin kaatumisesta tuli mieleen tuon mainion kirjailijan ja kovan ketjunpyörittäjän Paul Fournelin esittämä pyöräilijöiden jako kahteen kategoriaan: niihin, jotka kaatuvat aina, ja niihin, jotka eivät kaadu koskaan. Anquetil–Poulidor-taisteluparin suhteenkin tämä pätee. Anquetil oli onnekas tai taitava tai mitä lie, mutta eipä hän tainnut koskaan hävitä mitään merkittävää kisaa kaatumisen vuoksi. Poulidor taas menetti monta suurvoittoa kompuroimisen takia, ei vähiten ainakin pari Tour-voittoa.

Poulidor ei myöskään ritarillisuudessaan ollut taktisesti niin raudanluja kuin suurmestarien pitäisi olla. Tähän hän kompastui myös vuoden 1966 Tourilla. Taktiikan mestarit Anquetil & Géminiani, nuo säälimättömät vanhat ketut, tekivät Poulidorille taas ansan, johon hän tipahti hiuskiehrura heilahtaen.

lucien_aimar_anquetil

Ei kun Aimar!

Anquetil oli jo 32-vuotias ja hän oli vuosikaudet kilpaillut hirvittävän määrän kilpailuja, mikä alkoi tuntua hänen elimistössään, joka ei enää ollut vanhassa loistossaan, myönnettiin se tai ei. Elettiinhän tuolloin vielä sitä aikaa, jolloin Tourin palkkiot eivät olleet nousseet vielä nykyisiin mittoihinsa, joten pyöräilyn ammattilaisten oli kerättävä suurin osa tuloistaan Tourin jälkeen ajettavista criterium-kisoista ja muiden kutsukisojen starttimaksuista.

Huippuajajille kertyi kymmeniä tuhansia kisakilometrejä kaudessa. Siihen päälle pitää laskea myös lähinnä omilla henkilöautoilla ajetut matkat kisapaikoille. Näistä siirtymäautoiluista saattoi tulla jopa 100 000 km auton mittariin vuodessa. Vaikka Anquetilin autoa ajoi usein hänen uskollinen autonkuljettajansa, vaimonsa Janine, alkoi kisaväsymys painaa mestari Jacquesin kintuissa.

Anquetil joutuikin vuoden 1966 Tourilla antautumaan Poulidorille leipälajissaan eli aika-ajossa. Mr. Aika-ajo ei löytänyt rytmiä Vals le Bainsin lyhyellä ja joka suuntaan mutkittelevalla tiellä. (Sivumennen sanoen tuo seutu on varsin kaunista ja vuoristoisen ihastuttavaa pyöräilyseutua, ja tuon kylän samanniminen mineraalivesi on suosikkini.) Aika-ajon häviäminen Poulidorille oli tietenkin kova pala Anquetillille, joka niin monet kerrat oli porhaltanut Poulidorin edelle aika-ajoetappien aikana.

Poulidor jatkoi Anquetilin merkkaamista, mutta ei osannut yhtään arvata mitä juonia Géminiani ja vanha mestari olivat hänen päänsä menoksi punoneet. Ratkaiseva isku tapahtui 17. etapin Col de Collettan laskussa. Mutta iskijä ei ollutkaan Anquetil vaan hänen joukkuetoverinsa Lucien Aimar, joka oli vaivihkaa ajanut koko Tourin tasaisesti kärjen tuntumassa. Aimar ajoi irtiottojoukon joukossa maaliin Torinoon, nappasi keltapaidan itselleen ja repi kokonaiskilpailussa viiden minuutin eron Poulidoriin. Poulidor ei viiden jäljellä olevan päivän aikana saanut tuota eroa kurottua umpeen, vaikka kuinka vimmatusti yritti.

Keuhkoputken tulehduksen saanut Anquetil polkaisi uransa viimeisen Tour-polkaisun 19. etapilla. Hänen viimeinen Tourinsa päättyi keskeytykseen. Tärkein oli saavutettu eli Poulidorin voitto estetty. Kilpailun voittokin oli juonittu omalle joukkuetoverille.

Kun 4329 kilometriä kilvanajoja oli saatu päätökseen oli Poulidor yhä kolmantena. Kakkospallille kiipesi kahden edellisvuoden pistekilpailun voittaja Jan Janssen, joka tänä vuonna oli löytänyt myös kiipeämisjalkansa. Aimar ei voittanut yhtään etappia, neljä kertaa hän oli sentään etapin kymmenen parhaan joukossa ja kerran kakkosena.

lucien_aimar3

Tour de France 1966 lopputulokset:
  1. Lucien Aimar (Ranska), 117 h 34 min 21 sek
  2. Jan Janssen (Hollanti), 1 min ja 7 sekuntia jäljessä voittajaa
  3. Raymond Poulidor (Ranska), 2 min ja 2 sekuntia hävinneenä

Pistekisan voitti Willy Planckaert (Belgia) ja vuorten kuninkaan kisan toista kertaa peräkkäin espanjalainen Julio Jimenez.

Ranskan mestari

Ei Aimar mikään sattumavoittaja kuitenkaan ollut, sillä hän oli osoittanut tasonsa jo amatöörinä. Hän tuli mm. toiseksi italialaisen Felice Gimondin jälkeen vuoden 1964 Tour de l’Avenir -kisassa. Nämä miehet voittivat seuraavat Tour de Francen editiot: Gimondi 1965 ja Aimar heti perään.

Vuoden 1963–1964 Aimar ajoi Saint-Raphael–Gitane-tallissa amatöörinä. Vuonna 1965 hän pääsi ammattilaiseksi ja ajoi ammattilaisena kahdeksan vuotta.

Ranskan maantiepyöräilyn mestaruuden Aimar voitti kesällä 1968. Jo edellisenä vuonna hän oli tullut hopealle, mutta vaikka voittaja Desiré Letort jäi kiinni dopingista, ei kultaa jaettu uudelleen Aimarille.

Aimar on etelän poikia. Hän on syntynyt aivan manner-Ranskan eteläkolkassa, lähellä Välimeren rannikkoa, Varin departementin pikkukaupungissa nimeltä Hyères. Ammattilaisuransa jälkeen hän on toiminut pyöräilykisojen järjestelytehtävissä.

lucien_aimar2

Aimarin uran ammattilaistallit

1965–1966 Ford France
1967–1969 Bic
1970–1971 Sonolor-Lejeune
1972 Rokado
1973 De Kova-Lejeune

Tour de France

1965 : keskeytys (9. etappi)
1966 :  kokonaiskilpailun voitto, viisi päivää keltapaidassa
1967 : kokonaiskilpailun kuudes, yksi etappivoitto (8. etappi)
1968 : kokonaiskilpailun seitsemäs
1969 : 30.
1970 : 17.
1971 : 9.
1972 : 17.
1973 : 17.

aimar_banania

* * *

1960-lukuun liittyen lue myös:
• Raymond Poulidor – »Ikuinen kakkonen» on sydänten ykkönen
• Jacques Anquetil – Kapinallinen mestari
• Anquetil väistää kuoleman – Port d’Envalira 1964
• Kuolema Tourilla 3–4: Tom Simpson
• Julio Jiménez – Le Puyn herra
• Rudi Altig (1937–2016) oli 1960-luvun Tourien voimahahmo
• Keltapaita Henry Anglade

Jacques Anquetil – Kapinallinen mestari

Havahduin vasta tänään, että eilen oli Mestari Jacquesin syntymäpäivä. Jacques Anquetil 8.1.1934–18.11.1987. Ensimmäinen viisi kertaa Tour de Francen voittanut pyöräilijä, ensimmäinen kaikki kolme suurta etappikilpailua voittanut (Tour, Giro, Vuelta), toinen Giro–Tour-tuplan voittaja (Fausto Coppi oli ensimmäinen), vuonna 1961 keltaisessa paidassa ensimmäisestä päivästä viimeiseen, ensimmäinen ranskalainen Giron voittaja, henkilökohtaisen aika-ajon lukuisasti kruunattu valtias vuosien ajan. Hän ei ikinä kuitenkaan voittanut maailmanmestaruutta.

Anquetilin paremmin tunteneet kertoivat hänen olleen ujo ja varauksellinen eikä hän viihtynyt väkijoukoissa. Monet tulkitsivat hänen olevan arrogantti ja ylenkatsova. Hän ei paljoa piitannut sosiaalisista konventioista ja säännöistä, mikä vain toisten silmissä tietenkin vahvisti tulkintaa ylimielisyydestä. Anquetilin kerrotaan peruutellen autollaan Rouenin yksisuuntaisia katuja, koska ei ollut kiellettyä ajaa yksisuuntaista katua väärinpäin.

jacques_anquetil_tour_de_france_1962

Toinen tarina kertoo hänen leikkimielisyytensä kanssa liittoununeesta provokaationhalustaan. Anquetil oli jo kuusi kertaa voittanut arvostetun aika-ajon Grand Prix de Lugano. Järjestäjien mielestä hänen ylivoimansa alkoi olla rasite kilpailun maineelle ja erityisesti sponsorihankinnalle. Järjestäjät ehdottivat tähtiajajalle, että ehkä kisan kannalta olisi hyvä, ettei hän osallistuisi seuraavan vuoden kisaan. Jos Anquetil aina vaan voittaisi, heidän on vaikea saada sponsoreita.

Talven aikana järjestäjien mieli muuttui. He ehdottivat Anquetilille, että tämä voisi osallistua, olihan hän kisojen tähti, mutta eivät panisi pahakseen, jos hän antaisi Ercole Baldinin voittaa. Meillä ei ole mitään sinua vastaan, mutta olisi hyvä kisalle, jos joku muu välillä voittaisi, he koittivat leppyytellä mestari Jacquesia. Anquetil yllättäen suostui, mutta sanoi, että hänelle täytyisi maksaa starttimaksu tuplana ja poikkeuksellisesti etukäteen, sillä hän ei haluaisi kisan jälkeen odotella maksua ja kohdata lehdistöä.

Baldini oli Anquetilin kova kilpailija ja myös aika-ajon erikoismiehiä. Hän oli jopa parantanut Anquetilin tunnin aika-ajon ennätystäkin, mutta Luganon kisassa aina jäänyt »herra aika-ajon» varjoon. Ennen starttia Anquetil meni tapaamaan ystäväänsä Baldinia ehdotuksen kera. Jos Baldini ei kertoisi mitään järjestäjille, Anquetil lupaisi antaa Baldinin voittaa. Hintana olisi se, että Baldinin täytyisi maksaa Anquetilille starttipalkkionsa. Etukäteen. Baldini suostui, joten Anquetililla oli nyt kolminkertainen starttiraha taskussaan. Kisassa hän ajoi seitsemänteen voittoonsa ihan piruuttaan, huvitellakseensa. En ole vielä löytänyt tietoa palauttiko hän rahat, mahdollisesti ainakin Baldinille, sillä he olivat hyviä ystäviä jatkossakin.

Tour 1957, ensimmäinen viidestä voitosta.
Tour 1957, ensimmäinen viidestä voitosta.

Anquetilistä kirjoitettiin monia kirjoja vielä hänen uransa kestäessä, mutta ihan viime vuosinakin on tullut useampia erinomaisia kirjoja hänestä. Pari vinkkiä:

Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape on ehdottomasti suositeltava (alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).
• Armoton Tour-tietäjä ja kirjailija Jacques Augendre julkaisi samaisena vuonna kompaktin kirjan Anquetilin ja Raymond Poulidorin kuuluisasta ja koko Ranskan kansan jakaneesta kilpailusta Anquetil et Poulidor – Un divorce français.
• Yliopistomies Yves Jean julkaisi juuri viime vuonna (2015) Poulidor-kirjansa pariksi kirjan Anquetil le mal-aimé, joka näyttää olevan oikein kelvollinen.
• Suosikkini on persoonallinen (sanan monessa mielessä) Anquetil tout seul (2012), jonka on kirjoittanut monipuolinen kirjailija ja intohimoinen pyöräilijä Paul Fournel.

anquetil-kirjoja

Vanhemmista kirjoista voisi koittaa löytää käsiinsä vaikka Anquetilin sporttipäällikön ja entisen kilpakumppanin Raphaël Geminianin (joka itsekin oli siis tehnyt huomattavan uran ammattipyöräilijänä) Les années Anquetil – Chronique d’une époque bafouée (1990), joka kuvaa hyvin tämän legendaarisen voimakaksikon dynamiikkaa ja huimia urotekoja. Benoit Sevinin Anquetil Jusque’au bout du courage (1987) ei ole ihan mestarillinen, mutta kirjan ansiona on lopusta löytyvä listaus »herra aika-ajon» kisasijoituksista: parikymmentä sivua henkeäsalpaavaa menestystä. Vuotta vanhempi on (pyöräily)journalismin ammattimiehen Jean-Paul Ollivierin Anquetil l’homme des défis (1986), joka onkin hallitumpi ja kiinnostavampi esitys – klassikko, sanoisin. Klassikoksi nostaisin myös itse Anquetilin nimiin laitetun kirjan En brûlant les étapes (1966), jonka kirjallisista ansioista kyllä vastaa Pierre Joly, tuo arvostettu journalisti sekä mestarin hyvä ystävä ja ryyppykaveri.

Ryyppyjä Anquetil tosiaan osasi ottaa, kuten muutenkin nauttia elämästä. Anquetil piti tunnetusti viinistä, erityisesti samppanjasta, ja skottiviskistä. Vettä hän inhosi. Kerrottakoon tässä yhteydessä vain yksi ryyppytarina. Jacques Anquetil oli ajanut juuri uransa viimeisen kisan Antwerpenin radalla 27.12.1969. Mukana oli myös hänen perintöprinssinsä Eddy Merckx. Kisan jälkeen Anquetil ajatteli, että nyt katsotaan mistä Eddy-poika on tehty. Ensin lähdettiin pormestarin vastaanotolle, jossa oli tarjolla samppanjaa jne. Sitten jatkettiin ravintolaan syömään ja juomaan lisää samppanjaa ja viiniä. Seuraavaksi yökerhoon jatkamaan viskillä. Nuori perintöprinssi osoittautui todellakin kannibaaliksi, sillä Anquetilin täytyi viideltä aamulla luovuttaa ja mennä nukkumaan tunniksi. Kuudelta sitten tavattiin taas aamiaisella. Eddy tilasi kanapastaa.

Pyöräilysaavutuksiltaan Merckx on melko kiistattomasti kaikkien aikojen ykkönen, Anquetil on monilla listoilla nelonen. Minun listallani mestari Jacques on kaikkien aikojen kakkonen.

* * * *

Ps. INA.fr-sivustolta löytyy joitakin videoita Jacques Anquetilistä. Tässä Anquetil voittaa neljännen Tourinsa vuonna 1964.

* * * *

Lue myös: