Avainsana-arkisto: Raymond Poulidor

Julio Jiménez – Le Puyn herra

Ranskalaiset muistelevat usein vuoden 1964 Tour de Francea kaikkien aikojen ikimuistoisimpana. Ihmekös tuo, sillä kisan voitosta kamppailijat kaksi kotimaan edustajaa, varsinaiset aikakauden ikonit Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor. Koko kansa oli jakautunut anquetillisteihin ja poulidoristeihin. Sekuntikisa huipentui 12.7.1964 Tourin 20. etapilla Le puy de Dômen kuuluisalla nukkuvalla tulivuorella.

Tuona päivänä tulivuori heräsi taas hetkeksi eloon, sillä valokuvat noiden kahden titaanin ohjaustankoja kolauttelevasta, rinta rinnan etenevästä taistosta kuuluvat ranskalaisten kansalliskuvastoon. Lukuisat ovat kamppailua selostavat kuvaukset pyöräilykirjallisuudessa. Joskus pääsee jopa unohtumaan, että tuota etappia ei edes voittanut kumpikaan näistä kokonaiskilpailun pääpukareista.

237 kilometriä pitkän etapin voittaja oli 163 senttiä pätkä 30-vuotias mäkimies Pyreneiden tuolta puolen. Tuo mies oli liian pitkään odottanut pääsyä Tourille. Hän oli näyttänyt mäennousukykynsä jo monasti, voittaen jopa parhaat, kuten itse Federico »Toledon kotka» Bahamontesin vuoden 1962 Dauphiné Libéré -kisassa. Nyt tämän vuoden Tourilla hän tulisi kaivertamaan nimensä mäkimiesten kultaiseen kirjaan: Julio Jiménez. Ja millä tavalla!

Julio Jiménezin tavaramerkki oli putkelta runttaaminen valtavalla välityksellä.

Ensimmäinen etappivoitto oli tullut Jiménezille jo Pyreneillä, jossa 13. etapilla oli päättynyt Andorran puolelle. Tuolloin seuraavaa etappia kauhulla odottava pääjoukon pomo Anquetil oli antanut hänen mennä: »Minä metsästän kotkaa, joten antaa pienten varpusten lentää tiehensä.» Varpunen oli näyttänyt kykynsä, mutta nyt hän halusi osoittaa, ettei kyseessä ollut vain onnenkantamoinen, kuten lehdistö hänen ensimmäistä voittoaan vähätteli, itse Tourin johtaja Jacques Goddet etunenässä. Nyt tuo hirveällä välityksellä putkelta useimmiten survova espanjalainen näyttäisi kuinka tanssitaan tulivuoren rinteillä.

Vuosisadan taisto?

Ennen raatelevaa loppunousua pääjoukossa oli tehty esikarsinta. Vain kuusi päivän kovinta oli vuosisadan loppukahinoissa mukana: kisaa johtava Anquetil; hänen tiputustaan janoava ja vihdoin kokonaiskisan kärkeen nousua havitteleva huippukuntoinen Poulidor; melkein aina penkistä hullunkurisessa asennossa vispaava mäkien kuningas Bahamontes; kovin italialainen Vittorio Adorni sekä Jiménez ja hänen KAS-Kaskol-tallin joukkuekumppani Joaquín Galera. Ensimmäisenä joutuvat menon yhä kiihtyessä antautumaan Adorni ja Galera. Vain neljä miestä jäljellä ja neljä viimeistä kilometriä. Jimenez oli Tourin ensikertalainen eikä tuntenut Le puy de Dômen loppunousun metkuja:

»En tuntenut le puy de Dômen nousua. Se oli 237 km pitkä ja kova etappi. Ajoin ensimmäistä Touriani, enkä ollut olenkaan varma pystyisinkö pitämään pintani. Olin sanonut sen Federicolle [Bahamontes], eikä minulla ollut aikeitakaan iskeä, se tuli vaistonvaraisesti, sillä tunsin hetkeni tulleen.»
(»Julio Jiménez: L’Homme du Puy», Vélo Magazine n°547, Décembre 2016–Janvier 2017, s. 73.)

Vanteetkin taipuu!

Äkkiä alkoi Jiménezin hirmuinen tanssi isolla välityksellään. Vain Bahamontes sai myllynsä pyörimään niin, että pääsi Jiménezin kantaan. J. J. jatkoi kuin tulisilla hiilillä ja Bahamontesin froomemainen singerikin alkoi yskiä. Välillä Jiménezin usko meinasi kuitenkin loppua, kun hänen vanteensakin oli niin vääntynyt, että jarru laahasi vanteeseen kiinni ja Jiménez joutui survomaan jättiläisvälityksellään oikein voimain takaa että pääsi edes etenemään jyrkkää mäkeä. Taisi hän näyttää myös toista tavaramerkkiään eli kieli ulkona ajamistakin (nykyäänhän tämän tyylin on tehnyt tunnetuksi tuhatilmeinen kuminaama ja väriläiskä Thomas Voeckler). »Baha» pääsi supistamaan eron kymmeneen sekuntiin, joten aikaa Jiménezin pyöränvaihdolle ei ollut. Lopulta huippu armahti Jiménezin ja hän pääsi huudattamaan huipun valloittanutta valtavaa väkijoukkoa ensimmäisenä.

Jiménez oli le Puyn kunkku, Bahamontes kakkonen, Anquetilin lopulta väsyttänyt Poulidor kolmonen, ja ennättipä vielä Adornikin nousemaan uupuneen Anquetilin ohi.

Nämä kaksi espanjalaista ratkaisivat myös Tourin vuoriston valtiaan tittelin: Baha voitti tällä kertaa tittelin kuuden pisteen erolla, mutta seuraavat kaksi vuotta Julio oli mäkikunkkukisan ykkönen.

Inan sivuilta löytyy taltiointi etapin loppumäen tapahtumista.

Jolleivät espanjalaiset olisi ehättäneet ylittämään maaliviivaa ennen Poulidoria ja tämä olisi saanut sen etapin ensimmäiselle jaetun aikahyvityksen, olisi hän ollut hyvinkin Tourin voittaja. Joka tapauksessa Poulidorin isku olisi pitänyt tulla aiemmin kuin 950 metriä ennen huippua. Anquetil säilytti johtonsa vaikka Poulidor sai kurottua sitä umpeen 42 sekuntia (56 sekuntia kutistui neljäntoista sekuntin eroksi). Poulidor ajoi vielä viimeisessä aika-ajossa vahvemmin kuin yleensä tempossa, mutta aika-ajon mestari Anquetil repi siinä silti lisää aikaeroa ja tuuletteli Parc de Princesin velodromilla historiallista viidettä voittoaan.

Voittoisa kaikissa grand toureissa

Monien mäkikotkien tapaan Jiménez ei ollut riittävän hyvä aika-ajaja, jotta olisi noussut kokonaiskisojen voittajien joukkoon.  Mutta Tourin mäkikirikilpailun hän voitti kaiken kaikkiaan kolme kertaa: peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967. J. J. voitti myös Espanjan ympäriajon mäkikirikilpailun kolme kertaa peräkkäin (1963, 1965 & 1965) sekä piti yhden päivän kokonaiskilpailun johtajan keltaista paitaa. Kyllä, tuohon aikaan myös Vueltan johtajan paita oli keltainen, joten kyllä Poulidorkin pääsi kantamaan keltaista paitaa aikoinaan – vaikka ei harmikseen Tourilla.

Myös Italian ympäriajon johtajan pinkkiä paitaa Jiménez kantoi peräti 11 päivää. Se oli vuoden 1966 Girossa, jossa hän  tippui lopulta palkintopallin ulkopuolelle neljänneksi. Hänen olisi pitänyt uskoa Anquetilin neuvoa luovuttaa paita aiemmin pois ja napata se sitten myöhemmin takaisin. Hän voitti tuossa Girossa kaksi etappia, kuten myös kaksi vuotta myöhemmin. Näin ollen hän voitti etapin jokaisessa grand tourissa: Ranskassa 5, Italiassa 4 ja kotimaansa kierroksessa 3.

Voitoistaan nauttiva Jiménez viihtyi podiumtyttöjen seurassa mielummin kuin kilpakumppaniensa parissa, sillä näiltä hän sai tulkkausapua.

Vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar vasemmalla, mäkikirikilpailun voittaja Julio Jiménez oikealla.

Jiménez & Tour de France

1964: kokonaiskilpailun 7. & 2 etappivoittoa (13. ja 20. etappi)
1965: kokonaiskilpailun 23. & mäkikirikilpailun voitto ja 2 etappivoittoa (9. ja 17. etappi)
1966: kokonaiskilpailun 13. & mäkikirikilpailun voitto ja 1 etappivoitto (16. etappi)
1967: kokonaiskilpailun toinen & mäkikirikilpailun voitto
1968: kokonaiskilpailun 30.

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Merckx, maahan! Luis Ocañan raivo

Jesús Luis Ocaña Pernía
9.6.1945–19.5.1994

Päivälleen 22 vuotta sitten espnajalainen Luis Ocaña päätti itse päivänsä. Tour-mestari oli saanut verensiirrossa hepatiitti C:n ja sen seurauksena maksasyövän. Hän tiesi, ettei tulisi tätä kisaa voittamaan ja teki oman ratkaisunsa. Hän oli kuollessaan 48-vuotias.

Ocaña ei ole ensimmäinen Tour de Francen tähti, joka on kokenut traagisen lopun. Mutta traaginen oli jo hänen kilpauransa. Ocañan karmea kohtalo oli kilpailla juuri sinä aikana kun vastaan asettui »Kannibaali», kaikkien aikojen paras pyöräilijä Eddy Merckx.

ocana_merckx
Keltapaita Eddy Merckx seuraa Luis Ocañan liikkeitä.

Ocaña vihasi Merckxiä, josta tuli hänelle suoranainen pakkomielle. Jopa niin, että Ocañan saksanpaimenkoirankin kutsumanimeksi tuli Merckx. »Merckx, maahan!», huusi Ocaña koiralleen.

»Eddy on vahva, muttei hänkään ole yli-ihminen. Hän on lyötävissä. Täytyy uskaltaa iskeä.» Ja Ocaña uskalsi. Hän oli suorastaan itsetuhoinen iskiessään.

Oikukas, salaperäinen, hieman hullu, nero

Kilpakumppani Bernard Thévenet kertoi: »Ocaña oli salaperäinen, hieman yksinäinen, hän ei ollut kovin sosiaalinen.» Joop Zoetemelk oli samaa mieltä, mutta lisäsi, että sitten kun hänen kanssaan pääsi keskustelemaan, hän ei ollut ollenkaan vaikea tapaus vaan hänen kanssaan oli helppo keskustella. Vaikka hän kylläkin suuttui hyvin helposti. (Fotheringham 2014, 89.)

ocana_tour

Ocaña mielialat ailahtelivat hallitsemattomasti päivästä toiseen: yhtenä päivänä hän oli hyvällä tuulella, toisena kärttyisä. Vain yksi asia oli varma. Ocaña tulisi aina iskemään!

Ocaña oli erilainen, »hieman hullu», sanoi Jean-Marie Leblanc, entinen joukkuetoveri, josta sittemmin tuli Tourin johtaja. Hän jatkoi: »Mutta sehän on aina niin nerojen kanssa. Rikkoaksesi sääntöjä sinun on oltava hieman hullu.»

Ocaña oli valmis iskemään koska ja missä vaan, vaikka ruokahuoltoalueella, pissatauolla tai vastustajan kohdatessa mekaanisen ongelman. »Jarrutan vain kun ajaja on maassa» oli hänen mottonsa.

ocana_team_69
Ocaña joukkuetovereidensa avustamana vuoden 1969 Tourilla.

Riskinottamisella oli hintansa. Usein Ocaña kaatui yrittäessään liikaa ja tuli verissäpäin maaliin. Eikä joukkuetovereillakaan ollut helppoa pysyä suunnitelmissa kun levoton Ocaña saattoi tehdä mitä päähän pälkähti. Muille kilpailijoille, myös kuningas Merckxille, Ocañan arvaamattomuus oli päänvaiva ja sai heidät olemaan koko ajan varpaillaan Ocañan suhteen.

Ocaña oli epälaskelmoiva ja epäkäytännöllinen myös kisailun ulkopuolella. Hänen kerrotaan ostaneen komean urheiluauton, jolla pääsi näppärästi hurauttamaan Tourin jälkeen ajettavista criterium-kisoista toiseen. Autossa oli vain pieni ongelma. Se oli niin pieni, ettei polkupyörä mahtunut mukaan.

Vuoden 1973 voitto

Neljän edellisen vuoden voittaja Eddy Merckx ei ollut vuoden 1973 Tourin lähtöviivalla, sillä tuona vuonna hän yritti Giro–Vuelta-tuplaa. Eikä se jäänyt yritykseksi. Voittajaveikkailuissa korkealla olivat ikuinen kakkonen Raymond Poulidor, hollantilainen Joop Zootemelk, uusi ranskalaistoivo Bernard Thévenet ja Ocaña.

ocana_fuentes
Luis Ocaña keltapaidassa seuranaan José-Manuel Fuente.

37-vuotias Poulidor kaatui taas ja menetti ehkä viimeisen suuren mahdollisuutensa. Zootemelk poimi prologin, mutta Ocaña voitti peräti kuusi etappia ja oli lopputuloksissa ylivoimaiset 15 minuuttia ja 51 sekuntia edellä Thévenet’tä. Zootemelk valui neljänneksi kun väliin kiilasi myös espanjalainen José Manuel Fuente.

Luis Ocaña Tourilla

• 1969: keskeytys (8. etappi)
• 1970: kokonaiskisan 31. Yksi etappivoitto: 17. etappi
• 1971: keskeytys (14. etappi). Kaksi etappivoittoa: 8. ja 11. Keltapaidassa kolme päivää
• 1972: keskeytys (15. etappi)
• 1973: Kokonaiskilpailun voitto. Kuusi etappivoittoa (7a, 8, 12a, 13, 18, 20a). 14 päivää keltapaidassa. Yrittelijäimmän ajajan palkinto (prix de la combativité)
• 1975: keskeytys (13. etappi)
• 1976: kokonaiskisan 14.
• 1977: kokonaiskisan 25.

Yhden voiton kirous

Yhden voiton lisäksi Ocañan Tour-menestys ei ollut häävi, semminkin kun ajatellaan  hänen lahjojaan. »Hän oli melkein kirottu», sanoi Ocañan joukkuetoveri Michael Wright.

Jo vuoden 1971 Tourin piti olla hänen. Merckx oli ollut muutaman vuoden niin ylivoimainen, että järjestäjät yrittivät muuttaa kisan formaattia jotta muillakin olisi mahdollisuuksia. Aika-ajojen määrä tiputettiin edellisen vuoden viidestä kahteen.

11. etappi olikin taas BIC-joukkueen tallipäällikkövelhon Raphaël Geminianin taidonnäyte. Tallitoverit Joachim Agostinon johdolla valmistelivat Kannibaalin ja Zootemelkin kypsyttämistä ja col du Noyerin juurella Ocaña iski – 60 kilometriä ennen maalia. Se oli täystuho. Merckx jäi Ocañalle 8 minuuttia ja 42 sekuntia!

ocana_ambulance_tour71
Ocañan Tour 1971 päättyi ambulanssikyytiin.

Ocaña oli keltapaidassa kolme päivää kunnes taivas puuttui peliin. Col de Mentén laskussa rankkasade oli muuttanut tien mutaiseksi joeksi. Ocaña kaatuu ja Zootemelk ajaa vielä hänen päälleen. Keltapaita Ocañan matka jatkuu ambulanssin kyydissä.

Seuraavana päivänä Merckx ei suostunut laittamaan keltaista paitaa päällensä vaikka hän siirtyi kilpailun kärkeen. Hän myönsi, että ilman kaatumistaan Ocaña olisi voittanut kisan. Myös Zootemelk on myöhemmin haastattelussa arvellut, että Ocaña olisi säilyttänyt keltaien paitansa Pariisiin asti.

Ocaña itse sanoi: »Olen aina ajatellut enemmän tappioitani kuin voittojani.»

ocana_king_juan_carlos
Kuningas Juan Carlos jakaa Espanjan vuoden urheilijan palkinnon Luis Ocañalle.

Lähteitä

Jacques Augendre, Le Tour de France des champions cyclistes. L’Archipel, Paris 2007.

Alasdair Fotheringham, Reckless – The Life and Times of Luis Ocaña. Bloomsbury, London 2014.

* * *

Luis Ocañan kaatuminen Tour de France 1971:

Lucien Aimar – 1966 Tour de Francen yllätysvoittaja

 

28.4.2016 vietti syntymäpäiviään kaksikin Tour-voittajaa. Nuorempi heistä on vuoden 2012 voittaja, ensimmäinen voittoon yltänyt britti Bradley Wiggings, joka täytti 36 vuotta. Se toinen voittaja onkin nykyään paljon tuntemattomampi, vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar. Vuonna 1941 syntynyt Aimar täytti siis 75 vuotta.

lucien_aimar1

Poulidor vai Anquetil?

Aimarin vuoden 1966 voittoa voidaan pitää tallipäällikkövelho Raphaël Géminianin taktisena taidonnäytteenä. Vuoden tauon jälkeen viisinkertainen voittaja (siis kaksi kertaa enemmän kuin kukaan aiemmin) Jacques Anquetil palasi Tourille. Ranskalainen yleisö, joka oli jo vuosia jakautunut kahteen leiriin, poulidoristeihin ja anquetilisteihin, alkoi taas herkutella uudesta titaanien kaksintaistelusta.

Anquetilillä ei ollut enää mitään todisteltavaa, hän ajatteli ajavansa viimeisen Tourinsa joukkueelleen, auttavansa muita. Mutta kun kaksi keskeistä kilpailijaa, Felice Gimondi ja Vittorio Adorni, jättäytyivät pois ja vastassa oli arkkivihollinen Raymond Poulidor, ei Anquetil voinut vastustaa kiusausta. Heti toisella etapilla alkoivat vanhat kilpakumppanit kolistella sapeleitaan. Poulidor ei saisi voittaa tälläkään kertaa!

Poulidor kaatui, kuten niin monta kertaa urallaan, ja Anquetil ei jäänyt ritarillisesti odottamaan, vaan iski. Tästä pyöräilyn ritarillisuudesta ollaan kahta mieltä. Toisten mielestä pyöräily on herrasmieslaji, jossa ei käytetä hyväkseen vastustajan epäonnea, esim. kaatumisia, rengasrikkoja tai muita teknisiä ongelmia, vaan kisa on neutralisoitava niiden ajaksi. Toisten mielestä tämä on ihan tekopyhää, koko kisa on kisaa ja kaikissa paikoissa saa iskeä, jos vain paikka on. Eiväthän ne keski-ajan ritaritkaan naisia linnojen oviaukoista ensimmäisenä hyvä hyvyyttään päästäneet, vaan siksi, että väijyvien vihollisten miekat osuisivat ensiksi neitoihin.

Ai niin, Poulidorin kaatumisesta tuli mieleen tuon mainion kirjailijan ja kovan ketjunpyörittäjän Paul Fournelin esittämä pyöräilijöiden jako kahteen kategoriaan: niihin, jotka kaatuvat aina, ja niihin, jotka eivät kaadu koskaan. Anquetil–Poulidor-taisteluparin suhteenkin tämä pätee. Anquetil oli onnekas tai taitava tai mitä lie, mutta eipä hän tainnut koskaan hävitä mitään merkittävää kisaa kaatumisen vuoksi. Poulidor taas menetti monta suurvoittoa kompuroimisen takia, ei vähiten ainakin pari Tour-voittoa.

Poulidor ei myöskään ritarillisuudessaan ollut taktisesti niin raudanluja kuin suurmestarien pitäisi olla. Tähän hän kompastui myös vuoden 1966 Tourilla. Taktiikan mestarit Anquetil & Géminiani, nuo säälimättömät vanhat ketut, tekivät Poulidorille taas ansan, johon hän tipahti hiuskiehrura heilahtaen.

lucien_aimar_anquetil

Ei kun Aimar!

Anquetil oli jo 32-vuotias ja hän oli vuosikaudet kilpaillut hirvittävän määrän kilpailuja, mikä alkoi tuntua hänen elimistössään, joka ei enää ollut vanhassa loistossaan, myönnettiin se tai ei. Elettiinhän tuolloin vielä sitä aikaa, jolloin Tourin palkkiot eivät olleet nousseet vielä nykyisiin mittoihinsa, joten pyöräilyn ammattilaisten oli kerättävä suurin osa tuloistaan Tourin jälkeen ajettavista criterium-kisoista ja muiden kutsukisojen starttimaksuista.

Huippuajajille kertyi kymmeniä tuhansia kisakilometrejä kaudessa. Siihen päälle pitää laskea myös lähinnä omilla henkilöautoilla ajetut matkat kisapaikoille. Näistä siirtymäautoiluista saattoi tulla jopa 100 000 km auton mittariin vuodessa. Vaikka Anquetilin autoa ajoi usein hänen uskollinen autonkuljettajansa, vaimonsa Janine, alkoi kisaväsymys painaa mestari Jacquesin kintuissa.

Anquetil joutuikin vuoden 1966 Tourilla antautumaan Poulidorille leipälajissaan eli aika-ajossa. Mr. Aika-ajo ei löytänyt rytmiä Vals le Bainsin lyhyellä ja joka suuntaan mutkittelevalla tiellä. (Sivumennen sanoen tuo seutu on varsin kaunista ja vuoristoisen ihastuttavaa pyöräilyseutua, ja tuon kylän samanniminen mineraalivesi on suosikkini.) Aika-ajon häviäminen Poulidorille oli tietenkin kova pala Anquetillille, joka niin monet kerrat oli porhaltanut Poulidorin edelle aika-ajoetappien aikana.

Poulidor jatkoi Anquetilin merkkaamista, mutta ei osannut yhtään arvata mitä juonia Géminiani ja vanha mestari olivat hänen päänsä menoksi punoneet. Ratkaiseva isku tapahtui 17. etapin Col de Collettan laskussa. Mutta iskijä ei ollutkaan Anquetil vaan hänen joukkuetoverinsa Lucien Aimar, joka oli vaivihkaa ajanut koko Tourin tasaisesti kärjen tuntumassa. Aimar ajoi irtiottojoukon joukossa maaliin Torinoon, nappasi keltapaidan itselleen ja repi kokonaiskilpailussa viiden minuutin eron Poulidoriin. Poulidor ei viiden jäljellä olevan päivän aikana saanut tuota eroa kurottua umpeen, vaikka kuinka vimmatusti yritti.

Keuhkoputken tulehduksen saanut Anquetil polkaisi uransa viimeisen Tour-polkaisun 19. etapilla. Hänen viimeinen Tourinsa päättyi keskeytykseen. Tärkein oli saavutettu eli Poulidorin voitto estetty. Kilpailun voittokin oli juonittu omalle joukkuetoverille.

Kun 4329 kilometriä kilvanajoja oli saatu päätökseen oli Poulidor yhä kolmantena. Kakkospallille kiipesi kahden edellisvuoden pistekilpailun voittaja Jan Janssen, joka tänä vuonna oli löytänyt myös kiipeämisjalkansa. Aimar ei voittanut yhtään etappia, neljä kertaa hän oli sentään etapin kymmenen parhaan joukossa ja kerran kakkosena.

lucien_aimar3

Tour de France 1966 lopputulokset:
  1. Lucien Aimar (Ranska), 117 h 34 min 21 sek
  2. Jan Janssen (Hollanti), 1 min ja 7 sekuntia jäljessä voittajaa
  3. Raymond Poulidor (Ranska), 2 min ja 2 sekuntia hävinneenä

Pistekisan voitti Willy Planckaert (Belgia) ja vuorten kuninkaan kisan toista kertaa peräkkäin espanjalainen Julio Jimenez.

Ranskan mestari

Ei Aimar mikään sattumavoittaja kuitenkaan ollut, sillä hän oli osoittanut tasonsa jo amatöörinä. Hän tuli mm. toiseksi italialaisen Felice Gimondin jälkeen vuoden 1964 Tour de l’Avenir -kisassa. Nämä miehet voittivat seuraavat Tour de Francen editiot: Gimondi 1965 ja Aimar heti perään.

Vuoden 1963–1964 Aimar ajoi Saint-Raphael–Gitane-tallissa amatöörinä. Vuonna 1965 hän pääsi ammattilaiseksi ja ajoi ammattilaisena kahdeksan vuotta.

Ranskan maantiepyöräilyn mestaruuden Aimar voitti kesällä 1968. Jo edellisenä vuonna hän oli tullut hopealle, mutta vaikka voittaja Desiré Letort jäi kiinni dopingista, ei kultaa jaettu uudelleen Aimarille.

Aimar on etelän poikia. Hän on syntynyt aivan manner-Ranskan eteläkolkassa, lähellä Välimeren rannikkoa, Varin departementin pikkukaupungissa nimeltä Hyères. Ammattilaisuransa jälkeen hän on toiminut pyöräilykisojen järjestelytehtävissä.

lucien_aimar2

Aimarin uran ammattilaistallit

1965–1966 Ford France
1967–1969 Bic
1970–1971 Sonolor-Lejeune
1972 Rokado
1973 De Kova-Lejeune

Tour de France

1965 : keskeytys (9. etappi)
1966 :  kokonaiskilpailun voitto, viisi päivää keltapaidassa
1967 : kokonaiskilpailun kuudes, yksi etappivoitto (8. etappi)
1968 : kokonaiskilpailun seitsemäs
1969 : 30.
1970 : 17.
1971 : 9.
1972 : 17.
1973 : 17.

aimar_banania

* * *

1960-lukuun liittyen lue myös:
• Raymond Poulidor – »Ikuinen kakkonen» on sydänten ykkönen
• Jacques Anquetil – Kapinallinen mestari
• Anquetil väistää kuoleman – Port d’Envalira 1964
• Kuolema Tourilla 3–4: Tom Simpson
• Julio Jiménez – Le Puyn herra
• Rudi Altig (1937–2016) oli 1960-luvun Tourien voimahahmo
• Keltapaita Henry Anglade

Raymond Poulidor – »Ikuinen kakkonen» on sydänten ykkönen

189 voittoa, 8 kertaa Tourin palkintopallilla

Tänään 15.4.2016 viettää 80-vuotissynttäreitään eräs Tour de Francen legenda: Raymond Poulidor. Häneen on tarttunut »Ikuisen kakkosen» (L’Éternel second) leima, vaikka hän voitti urallaan peräti 189 kisaa! Poulidor voitti isoja kisoja ja klassikoita: Ranskan mestaruus, Milano–San Remo, Flèche wallonne, Paris–Nice ja Dauphiné libéré kaksi kertaa molemmat, viisi kertaa Critérium international… Hän voitti myös Espanjan ympäriajon, mutta seitsemän etappivoittoa Tourilla ei saanut koskaan seurakseen kokonaiskilpailun voittoa.

poulidor_douple

Poulidorin ura oli varsin pitkä, hän ajoi korkeimmalla tasolla vuodesta 1960 vuoden 1977 joulupäivään. Hän osallistui 14 kertaa Tourille ja nousi ennätykselliset kahdeksan kertaa palkintopallille: kolme kertaa toinen ja viisi kertaa kolmas! Podiumpaikkojen määrässä yhä hallitseva mestari muistetaan kuitenkin siitä, ettei sitä kokonaiskilpailun voittoa tullut eikä hän ikinä pukenut keltapaitaa (maillot jaune) päälleen. Kerran paita jäi neljäntoista sekunnin päähän, toisella kertaa vain kakdeksan sekuntin kymmenyksen päähän!

»Olisin halunnut ainakin kerran kantaa keltaista paitaa ja voittaa Tour de Francen. Jos en olisi ollut epäonninen, olisin voittanut vähintään kaksi, mutta en kadu asiaa. Jos olisin voittanut Tourin, en olisi ollut niin suosittu.»

poupou

»Poupoularité»: ennenkokematon kansansuosio


Poupou
-lempinimen saanut ajaja oli todellakin ennenäkemättömän suosittu tuolloin pyöräilyn kulta-aikana, jolloin se oli suositumpaa kuin jalkapallo. Jo amatöörinä hän ärsytti vanhaa mestaria, kolminkertaista Tour-voittajaa Louison Bobet’ta, joka tiuskaisi vuonna 1956 Bol d’Or des Monédières -kisan jälkeen: »Kuka on toi meitä härnäävä nuori kundi, jota kannustetaankin enemmän kuin mua?»

Antoine Blondin, tuo pyöräilyjournalistien ylipappi, keksikin käsitteen popularité (kansansuosio) korkeimmaksi muodoksi ilmaisun poupoularité, Poulidorin lempinimen mukaan.

Äärimäisen voitonhimon riivaama Jacques Anquetil näki pari vuotta itseään nuoremmassa Poulidorissa todellisen haastajan. Näiden kahden titaanin rivaliteetti jakoikin koko Ranskan kansan kahtia vuosikausiksi. Osapuolet eivät voineet ymmärtää tai suvaita toisiaan, ystävyyksiä rikkoutui ja avioeroja syntyi kun puolet taistelussa oli valittu.

poulidor_anquetil

Ei viisinkertainen Tour-voittaja Anquetil Poulidoria aina suinkaan päihittänyt. Ei edes Anquetilin leipälajissa eli aika-ajossa. Pelkästään vuonna 1966 Poulidor jätti »Mr. Chronon» kakkoseksi niin Paris–Nice-kisan kuin Tour de Francen aika-ajossakin. Samana vuonna Mont Faronin mäkiaika-ajossa Poulidor oli niin ikään ykkönen, jättäen taaksensa sellaisenkin mäkispesialistin kuin Luis Ocaña.

Eikä Kannibaalikaan päässyt aina Poulidoria syömään. Eddy Merckxin huippuaikanakin Poulidor voitti esim. vuosien 1972 ja 1973 Paris–Nice-kisat, uransa huipulla ollut Merckx jäi 1972 kakkoseksi, seuraavana vuonna väliin kiri myös toinen »ikuinen kakkonen», hollantilainen Joop Zootemelk.

Sekään ei muuten ihan pidä paikkaansa, että Poulidor ei olisi ikinä kantanut keltapaitaa. Ei Tour de Francen keltapaitaa, mutta Vueltassa eli Espanjan ympäriajossa oli käytössä myös keltapaita. Poulidor voitti Vueltan vuonna 1964, seuraavana vuonna hän oli toinen.

»Voiko pyörällä tienata noin paljon rahaa?»

Raymond Poulidor syntyi 15.4.1936 Masbaraud-Mérignatissa vanhempiensa kotona. Heillä oli jo neljä poikaa, joista yksi tosin oli kuollut aivan pienenä, joten tyttöä oli toiveissa tällä kertaa. Perheen nimi tuli tarinan mukaan joltakin suvun Poulidori-nimiseltä italialaiselta esi-isältä, jonka nimi oli ranskalaisen kirjurin virheen vuoksi jossakin vaiheessa vääntynyt muotoon Poulidor.

Lapsuus ja nuoruus oli Raymondin mukaan onnellista aikaa, vaikka vuokratilallisessa maanviljelijäperheessä raha oli tiukassa. Nuori Raymond mielellään tarjoutui vapaaehtoiseksi ajamaan äitinsä pyörällä lähikylään ostoksia tekemään. Vaikka pyörä oli paluumatkalla täyteen pakattu, ei mäkinen maasto poikaa haitannut. La Creusen departementti oli vielä 1950-luvulla yksinkertaista maaseutua. Heidänkin kylässään kaikki ajelivat polkupyörällä, paitsi kirkkoherra, eläinlääkäri ja kunnanjohtaja, joilla oli rättisitikka.

Kun Raymond pyöräili muiden poikien kanssa, hän huomasi olevansa varsin sovelias tähän lajiin, sillä kukaan ei pysynyt mäissä hänen kyydissään. Raymond halusi alkaa treenaamaan, mutta se oli tehtävä äidiltä salaa. Äiti kun piti pyöräilyä niin vaarallisena lajina, ettei olisi antanut poikansa sitä harrastaa. Pian poika alkoi kuitenkin reppu selässään polkea lähiseudun kisoihin ja menestystä alkoi tulla.

poulidor-au-sommet-du-ventoux

Vuonna 1956 nuori Poulidor palasi kotiinsa tultuaan toiseksi Grand Prix de Peyrelevade -kisassa ja löi pöytään 120 000 frangia palkintorahoja. Se oli enemmän kuin hänen vanhempansa tienasivat kokonaisessa vuodessa. »Voiko pyöräkisoissa voittaa näin paljon rahaa», pitkälti omavaraistaloudessa elävät vanhemmat ihmettelivät. Nuoriherra Poulidor oli ylpeä saavutuksestaan ja päätti asepalveluksen jälkeen tähdätä ammattipyöräilijäksi. Kahden ja puolen vuoden palveluksen jälkeen Poulidor palasi kisoihin ja pian piti pilkkanaan ammattilaisia.

Rouleur, puncheur & grimpeur

Poulidor oli todellakin niin kutsuttu coureur complet, »täydellinen» tai monipuolinen ajaja, jolla ei ollut heikkoja osa-alueita. Hän oli loistava tasamaan rouleur-tyyppinen ajaja, vahva puncheur eli iskijä sekä myöskin kestävä grimpeur eli mäkimies. Hän pystyi voittamaan minkälaisia kisoja vaan ja niin vuoristoetappeja kuin aika-ajojakin.

Poulidor edusti koko uransa samaa Mercier-Hutchinson-tallia, joka toki vaihtoi monesti nimeä sivusponsoreiden vaihtuessa (BP, Fagor, Gan, Miko). Uskollinen hän oli myös agentilleen, sillä entinen ammattiajaja Roger Piel edusti häntä koko ammattilaisuran ajan. Poulidorin sporttipäällikkönä oli mystinen vanhan koulukunnan Antonin Magne, itsekin kaksinkertainen Tour-voittaja 30-luvun alkuvuosilta.

Il y a cinquante ans, les Français se passionnaient pour la rivalité entre les deux cyclistes Jacques Anquetil et Raymond Poulidor.
Raymond Poulidor ja tallipäällikkönsä Antonin Magne valkoisessa takissaan.

Raymond Poulidor & Tour de France

1962: kokonaiskilpailun kolmas, etappivoitto (Aix-les-Bains)

1963: kokonaiskilpailun kahdeksas

1964: kokonaiskilpailun toinen, etappivoitto (Luchon)

1965: kokonaiskilpailun toinen, kaksi etappivoittoa (Châteaulin • aika-ajo, Mont Ventoux)

1966: kokonaiskilpailun kolmas, etappivoitto (Vals-les-Bains • aika-ajo)

1967: kokonaiskilpailun yhdeksäs, joukkuekilpailun voitto, etappivoitto (Pariisi  • aika-ajo)

1968: keskeytys (16. etappi)

1969: kokonaiskilpailun kolmas

1970: kokonaiskilpailun seitsemäs

1972: kokonaiskilpailun kolmas, joukkuekilpailun voitto

1973: keskeytys (13. etappi)

1974: kokonaiskilpailun toinen, etappivoitto (Pla-d’Adet)

1975: kokonaiskilpailun 19., joukkuekilpailun voitto

1976: kokonaiskilpailun kolmas

Lähteet

Jacques Augendre, Anquetil et Poulidor – Un divorce français. Bernard Pascuito Éditeur, Paris 2008.

Yves Jean, Les victoires de Poulidor. Arthaud, Paris 2013.

Jean-Paul Vespini, L’Éternel premier. Vélo Magazine n° 539/Avril 2016, s. 118–122.

Pissatauko! Nyt isketään!

Ammattilaispyöräily on herrasmieslaji, jossa toisen epäonnea ei käytetä omaksi edukseen. Muistellaan vaikka Tourin toista etappia vuonna 2010. Schleckin veljekset Andy ja Fränk kaatuivat öljyläisköihin alamäessä 30 kilometriä ennen maalia, mutta heidän juokkuetoverinsa Fabian Cancellara sai pääjoukon hillitsemään kilvanajonsa ja esti näin veljeksiä häviämästä kisaa heti alkuunsa. Tai kun Jan Ulrich odotti Lance Armstrongia tämän kaaduttua katsojan kassinnyöriin ratkaisevassa nousussa. Jokainen muistaa varmasti lisää näitä reilun pelin tapauksia.

Vanhojen mestareiden suunnasta kuuluu kuitenkin murinaa. Kysytäänpä Raymond Poulidorilta, jolla on ennätykselliset kahdeksan palkintosijaa Tourissa: »Minun aikanani hyödynnettiin kaikki tilaisuudet, kaatumiset, rengasrikot ja pissatauot, jotta rähinä saatiin käyntiin.»

Poulidor, ikuinen kakkonen, tietää mistä puhuu. Vuoden 1968 Tourilla moottoripyörä väisti viilliintynyttä yleisöä ja Poulidor kaatui. Verta vuotava Poulidor kiipesi pyöränsä selkään, mutta muut olivat jo kaukana. Ei ollut tapana jäädä odottelemaan, Poulidor kuittaa. Pari vuotta aiemmin, vuonna 1964, Poulidor joutui pysähtymään kieroituneen vanteen takia ja menetti pari minuuttia kiekonvaihdossa. Siinä meni taas yksi voitto?

Silloin ei päästy nousemaan takaisin pääjoukkoon tallin auton imussa, pikemminkin kilpakumppanit iskivät armottomasti vaikeuksiin joutuneen kustanuksella. Myöskin ruokahuoltoalueella piti musette ottaa silmät selässä, sillä sielläkin joku saattoi iskeä.

Ennen ajettiin veitsi hampaiden välissä, aina valmiina iskemään kun vastustaja teki virheen tai kun hänellä oli epäonnea. Tai oikeastaan, tuleehan näitä esimerkkejä tällaisesta toiminnasta mieleen myös viime vuosilta… Herrasmiesten jaloa kilvoittelua vai armotonta taistelua?


Tuoretta keskustelua aiheesta kesällä 2015:

Chris Froome confronts Nibali over ‘unsportsmanlike’ Tour de France attack
http://www.cyclingweekly.co.uk/racing/tour-de-france/froome-confronts-nibali-over-unsportsmanlike-attack-184423

Nibali vs. Froome: Misunderstanding or breach of etiquette?
http://velonews.competitor.com/2015/07/news/nibali-vs-froome-misunderstanding-or-breach-of-etiquette_379488