Avainsana-arkisto: Tourin mäkikuninkaat

Julio Jiménez – Le Puyn herra

Ranskalaiset muistelevat usein vuoden 1964 Tour de Francea kaikkien aikojen ikimuistoisimpana. Ihmekös tuo, sillä kisan voitosta kamppailijat kaksi kotimaan edustajaa, varsinaiset aikakauden ikonit Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor. Koko kansa oli jakautunut anquetillisteihin ja poulidoristeihin. Sekuntikisa huipentui 12.7.1964 Tourin 20. etapilla Le puy de Dômen kuuluisalla nukkuvalla tulivuorella.

Tuona päivänä tulivuori heräsi taas hetkeksi eloon, sillä valokuvat noiden kahden titaanin ohjaustankoja kolauttelevasta, rinta rinnan etenevästä taistosta kuuluvat ranskalaisten kansalliskuvastoon. Lukuisat ovat kamppailua selostavat kuvaukset pyöräilykirjallisuudessa. Joskus pääsee jopa unohtumaan, että tuota etappia ei edes voittanut kumpikaan näistä kokonaiskilpailun pääpukareista.

237 kilometriä pitkän etapin voittaja oli 163 senttiä pätkä 30-vuotias mäkimies Pyreneiden tuolta puolen. Tuo mies oli liian pitkään odottanut pääsyä Tourille. Hän oli näyttänyt mäennousukykynsä jo monasti, voittaen jopa parhaat, kuten itse Federico »Toledon kotka» Bahamontesin vuoden 1962 Dauphiné Libéré -kisassa. Nyt tämän vuoden Tourilla hän tulisi kaivertamaan nimensä mäkimiesten kultaiseen kirjaan: Julio Jiménez. Ja millä tavalla!

Julio Jiménezin tavaramerkki oli putkelta runttaaminen valtavalla välityksellä.

Ensimmäinen etappivoitto oli tullut Jiménezille jo Pyreneillä, jossa 13. etapilla oli päättynyt Andorran puolelle. Tuolloin seuraavaa etappia kauhulla odottava pääjoukon pomo Anquetil oli antanut hänen mennä: »Minä metsästän kotkaa, joten antaa pienten varpusten lentää tiehensä.» Varpunen oli näyttänyt kykynsä, mutta nyt hän halusi osoittaa, ettei kyseessä ollut vain onnenkantamoinen, kuten lehdistö hänen ensimmäistä voittoaan vähätteli, itse Tourin johtaja Jacques Goddet etunenässä. Nyt tuo hirveällä välityksellä putkelta useimmiten survova espanjalainen näyttäisi kuinka tanssitaan tulivuoren rinteillä.

Vuosisadan taisto?

Ennen raatelevaa loppunousua pääjoukossa oli tehty esikarsinta. Vain kuusi päivän kovinta oli vuosisadan loppukahinoissa mukana: kisaa johtava Anquetil; hänen tiputustaan janoava ja vihdoin kokonaiskisan kärkeen nousua havitteleva huippukuntoinen Poulidor; melkein aina penkistä hullunkurisessa asennossa vispaava mäkien kuningas Bahamontes; kovin italialainen Vittorio Adorni sekä Jiménez ja hänen KAS-Kaskol-tallin joukkuekumppani Joaquín Galera. Ensimmäisenä joutuvat menon yhä kiihtyessä antautumaan Adorni ja Galera. Vain neljä miestä jäljellä ja neljä viimeistä kilometriä. Jimenez oli Tourin ensikertalainen eikä tuntenut Le puy de Dômen loppunousun metkuja:

»En tuntenut le puy de Dômen nousua. Se oli 237 km pitkä ja kova etappi. Ajoin ensimmäistä Touriani, enkä ollut olenkaan varma pystyisinkö pitämään pintani. Olin sanonut sen Federicolle [Bahamontes], eikä minulla ollut aikeitakaan iskeä, se tuli vaistonvaraisesti, sillä tunsin hetkeni tulleen.»
(»Julio Jiménez: L’Homme du Puy», Vélo Magazine n°547, Décembre 2016–Janvier 2017, s. 73.)

Vanteetkin taipuu!

Äkkiä alkoi Jiménezin hirmuinen tanssi isolla välityksellään. Vain Bahamontes sai myllynsä pyörimään niin, että pääsi Jiménezin kantaan. J. J. jatkoi kuin tulisilla hiilillä ja Bahamontesin froomemainen singerikin alkoi yskiä. Välillä Jiménezin usko meinasi kuitenkin loppua, kun hänen vanteensakin oli niin vääntynyt, että jarru laahasi vanteeseen kiinni ja Jiménez joutui survomaan jättiläisvälityksellään oikein voimain takaa että pääsi edes etenemään jyrkkää mäkeä. Taisi hän näyttää myös toista tavaramerkkiään eli kieli ulkona ajamistakin (nykyäänhän tämän tyylin on tehnyt tunnetuksi tuhatilmeinen kuminaama ja väriläiskä Thomas Voeckler). »Baha» pääsi supistamaan eron kymmeneen sekuntiin, joten aikaa Jiménezin pyöränvaihdolle ei ollut. Lopulta huippu armahti Jiménezin ja hän pääsi huudattamaan huipun valloittanutta valtavaa väkijoukkoa ensimmäisenä.

Jiménez oli le Puyn kunkku, Bahamontes kakkonen, Anquetilin lopulta väsyttänyt Poulidor kolmonen, ja ennättipä vielä Adornikin nousemaan uupuneen Anquetilin ohi.

Nämä kaksi espanjalaista ratkaisivat myös Tourin vuoriston valtiaan tittelin: Baha voitti tällä kertaa tittelin kuuden pisteen erolla, mutta seuraavat kaksi vuotta Julio oli mäkikunkkukisan ykkönen.

Inan sivuilta löytyy taltiointi etapin loppumäen tapahtumista.

Jolleivät espanjalaiset olisi ehättäneet ylittämään maaliviivaa ennen Poulidoria ja tämä olisi saanut sen etapin ensimmäiselle jaetun aikahyvityksen, olisi hän ollut hyvinkin Tourin voittaja. Joka tapauksessa Poulidorin isku olisi pitänyt tulla aiemmin kuin 950 metriä ennen huippua. Anquetil säilytti johtonsa vaikka Poulidor sai kurottua sitä umpeen 42 sekuntia (56 sekuntia kutistui neljäntoista sekuntin eroksi). Poulidor ajoi vielä viimeisessä aika-ajossa vahvemmin kuin yleensä tempossa, mutta aika-ajon mestari Anquetil repi siinä silti lisää aikaeroa ja tuuletteli Parc de Princesin velodromilla historiallista viidettä voittoaan.

Voittoisa kaikissa grand toureissa

Monien mäkikotkien tapaan Jiménez ei ollut riittävän hyvä aika-ajaja, jotta olisi noussut kokonaiskisojen voittajien joukkoon.  Mutta Tourin mäkikirikilpailun hän voitti kaiken kaikkiaan kolme kertaa: peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967. J. J. voitti myös Espanjan ympäriajon mäkikirikilpailun kolme kertaa peräkkäin (1963, 1965 & 1965) sekä piti yhden päivän kokonaiskilpailun johtajan keltaista paitaa. Kyllä, tuohon aikaan myös Vueltan johtajan paita oli keltainen, joten kyllä Poulidorkin pääsi kantamaan keltaista paitaa aikoinaan – vaikka ei harmikseen Tourilla.

Myös Italian ympäriajon johtajan pinkkiä paitaa Jiménez kantoi peräti 11 päivää. Se oli vuoden 1966 Girossa, jossa hän  tippui lopulta palkintopallin ulkopuolelle neljänneksi. Hänen olisi pitänyt uskoa Anquetilin neuvoa luovuttaa paita aiemmin pois ja napata se sitten myöhemmin takaisin. Hän voitti tuossa Girossa kaksi etappia, kuten myös kaksi vuotta myöhemmin. Näin ollen hän voitti etapin jokaisessa grand tourissa: Ranskassa 5, Italiassa 4 ja kotimaansa kierroksessa 3.

Voitoistaan nauttiva Jiménez viihtyi podiumtyttöjen seurassa mielummin kuin kilpakumppaniensa parissa, sillä näiltä hän sai tulkkausapua.

Vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar vasemmalla, mäkikirikilpailun voittaja Julio Jiménez oikealla.

Jiménez & Tour de France

1964: kokonaiskilpailun 7. & 2 etappivoittoa (13. ja 20. etappi)
1965: kokonaiskilpailun 23. & mäkikirikilpailun voitto ja 2 etappivoittoa (9. ja 17. etappi)
1966: kokonaiskilpailun 13. & mäkikirikilpailun voitto ja 1 etappivoitto (16. etappi)
1967: kokonaiskilpailun toinen & mäkikirikilpailun voitto
1968: kokonaiskilpailun 30.

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Federico Bahamontes – Toledon kotkan jäätelötuutti

Usein puhutaan dopingista maantiepyöräilyssä. Mutta on Tour de France -kisassa tehty kaikkea muutakin. Kuten pysähdytty syömään jäätelöä vuoren huipulle.

Col de la Romeyere, 26.7.1954, Tour de Francen 7. etappi. Valtava yleisömäärä odottaa Col de la Romeyeren huipulla paahtavassa helteessä kuka kilpailijoista ehättää ensimmäisenä 13,4 kilometriä pitkän nousun huipulle. Moni toivoo näkevänsä kärjessä vuorta kapuamassa kisan kotimaata edustavan, viime vuoden voittajan Louison Bobetin, joka nytkin on kakkosena Tourin vuoriston kuningas -luokituksessa.

Ensimmäisenä näköpiiriin ilmestyy kuitenkin kiivaasti polvet vähän ulospäin polkeva, pyöräilyshortsinsa puntit ylös hilannut, tiukasti pää pystyssä ajava ja suoraan eteensä tuijottava mies Pyreneiden tuolta puolen. Hän on ensimmäistä Touriaan ajava toledolainen Federico Bahamontes, joka on iskenyt koko kisan ajan jokaisessa mäessä ja siten noussut mäkikirikilpailun johtoon. Espanjalainen ylittää nytkin mäkimaalin ensimmäisenä, mutta mitä hän sitten tekee? Hän hidastaa vauhtiaan näyttäen hermostuneelta ja vihaiselta. Äkkiä hän kaartaa toiselle huipulle tuodulle jäätelökojulle ja nappaa sieltä töttörön vaniljajäätelöä. Sitten hän alkaa nauttia jäätelöstä.

Kotka on laskeutunut

Pitkään aikaan ei kuulu ketään muuta. Bahamontes on kiskonut minuuttien eron kanssakilpailijoihinsa. Ei häntä suotta nimetty Toledon kotkaksi. Jäätelön syömisen jälkeen kotka ennättää laskeutua täyttämään juomapullonsa läheisessä purossa.

Kotkalla oli kuitenkin ongelma. Hän ei osannut laskeutua. Bahamontes oli surkea alamäisssä. Hän pelkäsi kuollakseen alamäkiä, joita hän ajoi joskus toinen jalka suorana irti polkimesta kuin mikäkin speedway-kuski. Nuorempana hän oli kerran Espanjassa mäkeä laskiessaan kapsahtanut kaktukseen.

Tarina ylivertaisesta espanjalaisesta mäkimiehestä odottelemassa muita kilpailijoita jäätelöä syöden on niin herkullinen, että se varmasti on saanut erilaisia lisämausteita. Vaikka Bahamontes oli surkea alamäessä, tuskin hän pelosta huipulle pysähtyi.

bahamontes_1959_2

Alasdair Fotheringhamin kirjassa The Eagle of Toledo – The Life and Times of Federico Bahamontes päähenkilön omana todistuksena tarjotaan versiota, jossa hän oli jäänyt odottelemaan huoltoautoa. Belgian joukkueen huoltoauto kun oli ohi ajaessaan pongauttanut kiven Bahamontesin kiekkoon, josta oli mennyt kaksi pinnaa poikki. Alamäkeen ei rikkinäisellä kiekolla kannattanut henkensä kaupalla lähteä, joten oli syytä odottaa oman joukkueen huoltoautoa. Se olikin jäänyt jonnekin kuhnaamaan eikä ollut pysynyt kotkan kyydissä ylämäessä. Bahamontes oli raivoissaan ja hermostunut kun joutui odottelemaan. Tempperamenttinen vuoristokauris päätti pistää jäätelöksi odotellessa.

Edes Francon vuoksi? 

Ylivertainen mäkikauris Bahamontes antoi kilpailijoilleen tasoitusta olemalla kovin epätasainen suorituksissaan, siis muualla kuin elementissään eli ylämäissä. Hän oli huikea luonnonlahjakkuus mutta häneltä puuttui suurille mestareille tyypillinen jättimäinen itseluottamus ja voittamisen raivo. Bahamontes oli ailahteleva, hermostunut ja oikutteleva.

bahamontes_valise

Vuoden 1957 Tourilla Bahamontesin apuajaja Miguel Poblet joutui keskeyttämään. Kotka ajatteli pelin olleen menetetty, ettei hänellä ollut riittävästi apua jotta olisi mielekästä jatkaa raatelevaa kisaa. Bahamontes oli jo pysähtynyt tien poskeen, ottanut pyöräilykengät jalastaan ja jäänyt odottamaan luuta-autoa (voiture balai), joka kerää keskeyttäjät kyytiinsä. Tallipäällikkö Luis Puig yritti kaikkensa saadakseen tähtiajajansa jatkamaan matkaa:

– Sinä olet jättiläinen, et tarvise Poblettia avuksesi!
– Ei.
– Mutta Federico, sinun täytyy! Äitisi vuoksi! Kuolleen äitisi vuoksi!
– Ei.
– Minä pyydän, äitisi vuoksi!
– Ei.
– Entä Espanjan vuoksi? Rakkaan Espanjasi vuoksi?
– Ei.
– Entä kenraali Francon vuoksi?
Ei, ei, ei!

Tälle keskeytykselle on esitetty monenmoisia syitä lämpöhalvauksesta vatsavaivoihin, laiskuudesta rotkoon heitettyihin ajokenkiin. Lähinnä totuutta on kuitenkin epäonnistunut kalsiumpistos. Puig oli antanut ennen etapin alkua Bahamontesin vasempaan käteen suonensisäisen pistoksen kalsiumia. Pistos meni kuitenkin ohi suonen, aiheutti verenpurkauman eikä kivusta kärsivä Bahamontes enää pystynyt puristamaan vasemmalla kädellään ohjaustangosta.

Mäkimiesten mäkimies

Jo ensimmäisellä Tourillaan vuonna 1954 26-vuotias Bahamontes voitti mäkikirikilpailun (Grand Prix de la Montagne). Kisaan laskettiin 24 vuorenylitystä, joista 12 meni Bahamontesin nimiin. Hän kuittasi Tourilta kaikkiaan 1 240 000 silloista frangia, joka oli enemmän kuin hän oli koko siihenastisella urallaan tienannut. Toledoon palattuaan hän avasi voittorahoillaan kaupan, jossa myytiin polkupyöriä, mopoja, aseita ja muuta tarpeellista. Aiemmin hän oli toiminut pyörälähettinä, joten äkkinäinen arvonnousu vaati aikansa totuttelua, eikä motivaatiota harjoitteluun meinannut aina löytyä.

Bahamontesia riivasi erityisesti kamppailu hänen maamiehiään vastaan. Uran alkupuolella hän taisteli kiivaasti baski Jesus Loroñoa vastaan, uransa loppupuolella hänen kova kilpakumppani oli Julio Jimenez. Bahamontes voitti mäkikilpailun kolme kertaa putkeen (1962–1964), mutta heti perään Jimenez teki saman tempun. Viestikapula alkoi vaihtua vuoden 1964 Tourin legendaarisessa Puy de Dômen loppunousussa kun Jimenez jätti niin Bahamontesin kuin tuon etapin taisteluparin Raymond PoulidorJacques Anquetil, joiden mittelön takia tuosta etapista on muodostunut yksi Tourin kaikkein myyttisimmistä.

tour_1964_20

Bahamontes loisti vuoristossa erityisesti kuumina päivinä. Hän sanoi, että silloin hänen kilpakumppaninsa eivät uskaltaneet käyttää niin paljon doupingia kuin olisivat halunneet. Paitsi Tom Simpson sinä kohtalokkaana päivänä. Bahamontes – joka väitti olleensa aina liian hermostunut kilpailuissa lisätäkseen sitä vielä amfetamiinilla – oli Simpsonin kohtalonpäivänä jo lopettanut uransa.

Bahamontesia pidetään usein yhtenä Tourin historian parhaana, ellei kaikkein parhaana mäkimiehenä. Kukaan ei ole ylittänyt niin montaa vuorta (41) etapin johdossa. Mäkikirikilpailun johtajan pallopaitaa hän ei koskaan toki pitänyt, sillä pallopaita otetiin käyttöön vasta 1975. Kun Bahmontesin belgialainen manttelinperijä Lucien van Impe nousi mäkikirikilpailun voittojen määrässä samaan lukemaan (6) kuin idolinsa, hän ei halunnut enää voittaa lisää. Niin kova oli kunnioitus Toledon kotkaa kohtaan. Ranskalainen Richard Virenque ei enää osoittanut arvostusta Bahamontesille, vaan puki Pariisissa kaikkiaan seitsemän kertaa pallopaidan päällensä (vuosina 1994–1997, 1999 ja 2003–2004).

Suurmestarin varjo

Toledon kotka osallistui kymmenelle Tourille. Hän on tänä päivänä 87-vuotias, joten hän onkin vuoden 1950 voittajan, sveitsiläisen Ferdi Küblerin ja vuoden 1956 »sattumamestari» Roger Walkowiakin jälkeen vanhin elossaoleva Tour-voittaja. Bahamontes valloitti kertaalleen kaikki podiumpaikat kokonaiskilpailussa.

bahamontes_anquetil_1959
Keskellä Bahamontes, oikealla Anquetil.

Bahamontes oli myös ensimmäinen espanjalainen Tour-voittaja. Hän olisi hyvin voinut voittaa useammankin kokonaiskilpailun, jollei sen esteeksi olisi muodostunut aina sama mies: Jacques Anquetil. Anquetil, mestari Jacques, oli aikansa dominantti ajaja. Hän oli ensimmäinen viiden Tour de Francen mestari, ensimmäinen kaikki kolme suurta etappikisaa (Tour, Giro, Vuelta) voittanut, tunnin ajon ennätysmies, ylivoimainen aika-ajaja lukemattomine voittoineen…

Anquetil oli aika-ajon erikoismies, mutta hän osasi myös vuorien kiipeämisessä haastaa kovimmat mäkimiehet. Bahamontes oli puhdas mäkimies, eikä pärjännyt Anquetilille aika-ajossa. Laskelmoinnin ja voimanjaon mestari Anquetil tiesi aina kuinka pitkään hänen täytyi kestää vuoristossa Bahamontesin iskuja, jottei hän jäisi liikaa vaan vain sen verran kun hän pystyi kirimään kiinni aika-ajossa. Monesti Anquetil kesti ja kärsi kaikki mäkispesialistien hyökkäykset, joten hän nappasi nuoruuden vuoden 1957 voittonsa jatkoksi neljä peräkkäistä Tourin voittoa vuosina 1961–1964. Toledon kotka voitti noina neljänä vuonna kolme kertaa mäkikirikilpailun ja kahtena nousi Anquetilin kaveriksi podiumille.

Bahamontes piti enemmän Pyreneistä kuin Alpeista. Pyreneillä hän oli kotonaan: »Se oli  minun aluettani. Vaikka olinkin pyörän selässä, katselin koko ajan molemmille puolille maisemia ihaillakseni.»(*)

* * * *

bahamontes_keltaisessa

Federico Bahamontes Tourilla

1954: kokonaiskilpailun 25. ja mäkikirikilpailun voittaja
1956: kokonaiskilpailun neljäs
1957: keskeytys 9:llä etapilla
1958: kokonaiskilpailun kahdeksas, mäkikirikilpailun voittaja, 14. ja 20. etapin voittaja
1959: kokonaiskilpailun voittaja, mäkikirikilpailun voittaja ja 15. etapin voittaja
1960: keskeytys 2:lla etapilla
1962: kokonaiskilpailun 14., mäkikirikilpailun voittaja ja 13. etapin voittaja
1963: kokonaiskilpailun toinen, mäkikirikilpailun voittaja ja 15. etapin voittaja
1964 : kokonaiskilpailun kolmas, mäkikirikilpailun voittaja ja 8. ja 16. etapin voittaja
1965: keskeytys 10:llä etapilla

between June 25 and July 18, 1959, Paris, France --- Popular accordionist Yvette Horner poses with Federico Bahamontes of the Spanish Bicycling Team after the 46th Tour de France in 1959. Bahamontes won the yellow jersey as the overall winner of the 1959 Tour, which ran between Mulhouse and Paris. --- Image by © Universal/TempSport/Corbis

Lähteet

Patrick Fillion & Laurent Reveilhac, Petites histoires inconnues du Tour de France. Hugo Sport, 2012.

Alasdair Fotheringham, The Eagle of Toledo: The Life and Times of Federico Bahamontes.  Aurum Press Ltd, 2012.

Jean-Pierre De Mondenard, 36 histoires du Tour de France. Hugo et Compagnie, 2010.

Les Woodland, Yellow Jersey Companion To The Tour De France. Yellow Jersey Press, 2007.

* * * *

Lue myös:

Marco Pantanin ylämäki

Marco Pantani
13.1.1970 (Cesena) – 14.2.2004 (Rimini)

Tänään ystävänpäivänä tulee kuluneeksi 12 vuotta italialaisen vuoden 1998 Tourin mestarin Marco Pantanin kuolemasta. Vain 34-vuotiaana kokaiinin yliannostukseen kuollut Pantani on joidenkin listoilla tituleerattu jopa kaikkien aikojen mäkimieheksi. Näin ystävänpäivänä käsittelen vain Pantanin uran noususuuntaa ja voittoja. Se synkkä alamäki jää seuraavan kirjoitukseni aiheeksi.

Pantani pelastaa tylsyydeltä

1990-luvun alussa pyöräily alkoi menettää taikaansa ja kiehtovuuttaan, siitä oli tullut tieteellistä ja laskelmoivaa. Laskemoivan ajamisen mestari ja prototyyppi oli espanjalainen Miquel Indurain, viisi kertaa peräkkäin (1991–1995) Tourin voittanut isokokoinen aika-ajon erikoismies, joka isoksi mieheksi (1,86) myös kiipesi hyvin. Indurain oli ajanut kaksi Giro–Tour-tuplaa ja tuntui täysin voittamattomalta.

Indurain oli 1994 matkalla kohti kolmatta peräkkäistä Giro–Tour-tuplaa, kunnes 24-vuotias Pantani tiputti Indurainin Giron mäissä. Pantani ei ollut laskelmoiva, vaan ajoi vaistollaan ja teki mäissä rohkeita iskuja iskun perään. Italialaiset pyöräilyfanit, tifosit, hullaantuivat nuorukaisen hyökkäävästä ajotyylistä. Pantani tuntui tuoneen taikuuden ja yllätyksellisyyden takaisin pyöräilyyn. Hän on enemmän räiskyvä taiteilija kuin konemainen atleetti.

Marco Pantani aloitti pyöräilyn nuorena Fausto Coppi Sports Club -seurassa ja hänen kykynsä huomattiin nopeasti. Hänellä oli juniorivuosinaan kuulemma tapana lymytä aina ennen ratkaisevaa nousua pääjoukon viimeisenä. Mäen alettua hän ohitti kaikki. Pantani sanoi tehneensä tämän siksi, että hän nautti nähdessään muiden kärsivän mäissä. Mäissä hän oli elementissään. Pantani oli perinteinen pienikokoinen vuoristokauris: 172 senttiä pitkä ja vain vaivaiset 54–57 kilogrammaa kepeä. Hänen sydämensä leposyke oli hyvin alhainen, sellaiset 32–36 iskua levossa. Pantanin keuhkojen tilavuus oli 5,6–6 litraa.

20-vuotiaana Pantani tuli kolmanneksi alle 27-vuotiaiden amatöörien »Giro d’Italiassa» eli Girobio-kisassa, joka tunnettiin myös nimellä Baby Giro. Pantanin sijoitus parani aina yhdellä, joten seuraavana vuonna hän oli kisan toinen ja 1992 tulikin kokonaiskisan voitto parine etappivoittoineen. Voiton jälkeen hänet pestattiin elokuussa 1992 Carrera Jeans -ammattilaistalliin. Marco meinasi lopettaa ammatilaisuransa heti, mutta tallipäällikkö sai hänet taivuteltua jatkamaan. Palaan toisessa kirjoituksessa siihen mistä tässä kiistassa oli kyse, sillä kysessä ei ollutkaan mikään vähäinen asia.

Vuonna 1993 hän ajoi jo niin hyvin ammattilaiskisoissa, että hänet valittiin juokkueensa Giro-osallistujiin. Giro menikin hyvin kunnes kaatuminen 18. etapilla pakotti jättämään kisan kesken. Tämä oli ensimmäinen merkittävä kaatuminen Pantanin uralla, ne tulisivatkin vaikeuttamaan hänen uraansa moneen kertaan.

Tähti syttyy

Vuosi 1994 oli Pantanin läpimurtokausi. Girolla hän lunasti paikkansa parhaiden mäkimiesten joukossa ja voitti kaksi peräkkäistä mäkietappia. Pantani tiputti itse Indurainin kolmannelle sijalle sijoittuen kisassa toiseksi.

Tourilla Pantani jatkoi siitä mihin Girolla jäi. Hän iski rajusti vuoristoetapeilla ajaen vimmatusti kiinni ensimmäisellä viikolla kärkimiehiin muodostunutta etumatkaa.

Pariisissa Pantani kiipesi podiumin alimmalle pallille kokonaiskilpailussa mutta korkeimmalle pallille parhaan nuoren kilpailussa. Vuoden saldo oli 24-vuotiaalle huikea: Girossa toinen, Tourilla kolmas!

Video Marco Pantani and the Tour De France 1 of 3

Kaatumisia ja paluu

Vuosi 1995 ei ollut niin onnekas. Vappupäivänä hän kaatui harjoittelulenkillä ja joutui jättämään polvivaivojen takia Giron väliin. Tourille hän toipuu, voittaa taas valkoisen paidan ja kaksi mäkietappia, mutta kokonaiskilpailussa joutuu taipumaan kymmenen sijaa edellisestä vuodesta ollen 13. Kymmenennellä etapilla hän nousee kuitenkin erääseen legendojen joukkoon voittaessaan L’Alpe d’Huezin huipulle päättyneen etapin ja vielä ennätysajalla 37 min 35 s, jättäen viidennen kerran peräkkäin Tourin voittavaa Indurainia puolitoista minuuttia.

Kauden 1995 lopulla onnettomuus Milano – San Remo-kisassa meinasi lopettaa Pantanin uran. Järjestäjät eivät olleet sulkeneet teitä kunnolla ja Pantani törmäsi rajusti auton kanssa. Pantani sai monemoisia vammoja. Hänen toinen jalkansa olisi lopun ikää toista lyhyempi, eikä ollut ollenkaan varmaa, että hän pystyisi ikinä edes kävelemään. Onnettomuuden jälkeen epäiltiin, ettei hänestä enää tulisi ammattipyöräilijää. Pantani kuntoutti itseään  ja vuoden päästä hän pystyi jo kokeilemaan onnistuisiko pyöräily yhä.

Vuosi 1996 meni kuntoutuksessa, mutta 1997 Pantani liittyy Mercatore Uno -talliin, jossa hänen tallipäällikkönään oli jo Carrera-tallista tuttu, maineikas Guisippe Martinelli. Pantanista tuli joukkuneen kiistaton kapteeni ja paluukautenaan hän tähtäsi taas Tourin kärkikahinoihin. Alle kahden vuoden päästä hurjasta onnettomuudesta hän nousi taas huipulle jättäen taas kaikki L’Alpe d’Huezin nousussa. Hän voitti myös Morzinen vuoristoetapin, mutta menetti muutamalla etapilla parhaan teränsä keuhkoputkentulehdukseen päätyen lopulta taas kokonaiskilpailun kolmanneksi.

Tour–Giro-tupla 1998

Vuoden 1998 Girossa Pantani saavutti ensimmäisen Grand Tour voittonsa. Tourilla vanha kuvio toistui, Pantani jäi aika-ajoissa ja tasamaaetapeilla, mutta aloitti hirmuisen takaa-ajonsa vuorilla. Vuoden 1997 voittaja Jan Ullrich johti vielä kolmella minuutilla ennen Alppeja, joten moni ajatteli hänen nappaavan helposti toisen voittonsa.

Pantani tiesi, että oli vain yksi etappi, jolla hän voisi kiriä saksalaisen etumatkan kiinni. Tuo etappi oli 15. etappi, joka sisälsi useita raatelevia nousuja. Pantani laittoi kaikki yhden kortin varaan. 4 kilometriä Col de Galibierin huipulta hän iski rajusti sateessa. Huipulla hän oli saavuttanut Ullrichin etumatkan. Etapin lopussa Pantanin etumatka oli liki 6 minuuttia. Pantani nousi kolmen minuutin erolla kokonaiskilpailun johtoon. Hän oli laskenut tarvitsevansa kolme minuuttia etumatkaa, jotta ehti Pariisin ensimmäisenä, sillä viimeistä edellisen päivän aika-ajossa lajin spesialisti Ullrich tulisi saavuttamaan häntä.

Video Marco Pantani and the Tour De France 2 of 3

Pantani nousi Pariisissa korkeimmalle palkintopallille. Edellisestä italialaisen Tour-voitosta oli ehtinyt vierähtää 33 vuotta (Felice Gimondi vuonna 1965). Myös leimallisesti mäkimiehen voitosta oli kulunut aikaa, kun edelliset vuodet Touria olivat hallinneet aika-ajossa kisan ratkaisseet rouleur-tyyppiset ajajat. Muistettakoon myös, ettei Pantanin jälkeen kukaan ole onnistunut Giro–Tour-tuplassa. Viimeksi viime kesänä Alberto Contador tavoitteli tuplaa, mutta voitettuaan Giron jäi viidenneksi Tourilla.

Dumbosta Piraatiksi

Marco oli ystäviensä mukaan ujo luonteeltaan. Voittojensa myötä hän sai ylpeyttä ja karismaa. Paluun tehtyään isojen hörökorviensa vuoksi Elefantinoksi (isokorvaisen elefanttihahmo Dumbon italiankielinen nimi) kutsutusta ajajasta oli tullut Il Pirata, Merirosvo, jonka huivista, korvakoruista ja tatuoinneista tulivat hänen tavaramerkkinsä. Menestyksensä myötä tämä poikasesta asti pyöräilylle kaiken aikansa uhrannut nykyinen urheilutähti alkoi myös viihtyi yökerhoissa ja kauniiden naisten seurassa. Hän tapasi tanskalaisen Christina Jonssonin, joka oli Pantanin tyttöystävä seitsemän vuoden ajan, ylä- ja alamäkineen.

Pantanilla oli valtava voitontahto, hän oli armoton kilpakumppaneitaan kohtaan saadessaan paikan iskeä. Tämä piirre on sama kuin muissa suurmestareissa, ajateltakoon vaikka sellaisia kuin Jacques Anquetil, Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Lance Armstrong. Hän oli perfektionisti ja pilkunviilaaja tekniikan suhteen. Pitkään hän purki pyöränsä osiin joka päivä, sääti sitä loputtomasti ja etsi aina parempia ja keveämpiä osia.

Kuten Anquetil, myös Pantani piti provokaatiosta ja hän olikin pääjoukon kapinallinen, piikki konservatiivisen maantiepyöräilymaailman lihassa. Hän ajoi eponhuuruisina vuosina, pyöräilyn synkkänä aikana, joka koituisi hänenkin kohtalokseen.

Pantanin alamäkeä käsittelen seuraavassa kirjoituksessani.

Video Marco Pantani and the Tour De France 3 of 3

Marco Pantani Tourilla

5 osallistumista, 3 podium-paikkaa, yksi kokonaiskilpailun voitto, 8 etappivoittoa

1994: 3. kokonaiskilpailussa, parhaan nuoren ajajan kisan voittaja (maillot blanc)

1995: 13. kokonaiskilpailussa, parhaan nuoren ajajan kisan voittaja (maillot blanc), 10. ja 14. etapin voitto

1997: 3. kokonaiskilpailussa, 13. ja 15. etapin voitto

1998: 1. kokonaiskilpailussa (maillot jaune), 11. ja 15. etapin voitto, 5 päivää kokonaiskilpailun johtajan keltapaidassa

2000: keskeytys 17. etapilla, 12. ja 15. etapin voitot

Marco Pantani Girossa

9 osallistumista
1993: keskeytys 18. etapilla
1994: 2. kokonaiskilpailussa, 14. ja 15. etapin voitto
1997: keskeytys ennen 9. etapin alkua
1998: 1. kokonaiskilpailussa, mäkikilpailun voitto, 14. ja 19. etapin voitto, roosapaidassa viiden päivän ajan
1999: suljettiin pois kilpailusta kaksi päivää ennen kisan päättymistä liian korkeiden veren hematoriittiarvojen takia, 8., 15., 19. ja 20. etapin voitto, roosapaidassa 8 päivää
2000: 28. kokonaiskisassa
2001: suljettiin pois kilpailusta neljä päivää ennen kisan päättymistä (Blitz de San Remo)
2002: keskeytys 16. etapilla
2003: 14. kokonaiskilpailussa

Tour d’Espagne

(2 osallistumista)
1995: keskeytys ennen 17. etapin alkua
2001: keskeytys 11. etapilla

pantani-kirjoja

Kirjoja Marco Pantanista

Matt Rendell, The Death of Marco Pantani – A Bibliography. Phoenix Press, 2007.

Manuela Ronchi & Gianfranco Josti, Man on the Run: The Life And Death of Marco Pantani. Robson Books, 2005. (Italiankielisestä alkuteoksesta kääntänyt Daniel Friebe.)

John Wilcockson,Pier Bergonzi & Guillaerm Prebuis, Marco Pantani: The Legend Of A Tragic Champion. VeloPress, 2005.

Elokuva Pantanista

Pantani: The Accidental Death of a Cyclist (2014)
Katso traileri

René Pottier: Tourin ensimmäinen mäkikuningas

25. päivä tammikuuta 2016 tuli kuluneeksi 109 vuotta Tourin ensimmäisenä todellisena mäkimiehenä tunnetun René Pottierin kuolemasta. Pariisilainen Pottier voitti järjestyksessään neljännen Tourin vuonna 1906, mutta jo seuraavan tammikuun 25. päivä hänet löydettiin sponsorinsa Peugeot-tallin tiloista hirttäytyneenä. Aamulla töihin tullessaan mekaanikko löysi hänet roikkumassa siitä samasta koukussa, johon hän normaalisti ripusti pyöränsä. Pottier ei jättänyt jälkeensä mitään selitystä, mutta André-veljen mukaan syynä oli sydänsurut. Joku huhu kertoi Pottierin vaimon pettäneen häntä.

1906_tour_pottier

Huipul’ eka

René Pottierin (5.7.1879–25.1.1907) maine mäkispesialistina luotiin 11. heinäkuuta 1905, Tourin toisella, 299 kilometriä pitkällä etapilla Nancystä Besançoniin. Silloin ajajille tuli vastaan pelottava vuori Ballon d’Alsace. Pohjoisrinnettä Saint Maurice sur Mosellen kylästä huipulle ajaen mäelle kertyy mittaa yhdeksän kilometriä ja korkeuseroa 619 metriä keskijyrkkyyden ollessa 6,9 %. Ei siis kovimpien Alppien tai Pyreneiden nousujen veroinen, muttei todellakaan mikään helppo kinkare. Vaikeudesta kertoo se, että tuolloin Ballon d’Alsacen nousua pidettiin liki mahdottomana ajaa pyörällä, eikä kisassa uskottu kenenkään pääsevän ylös koko matkaa polkien.

Mutta yksi ainoa mies pysyi pystyssä pyöränsä selässä ja se oli »mystikkojen tulisella katseella» varustettu René Pottier. Hän tuntui suorastaan uhmaavan painovoimaa, nousten mäkeä niin kepeän elegantisti mutta samalla tappava tehokkaasti, että vastustaja toisensa jälkeen joutui taipumaan. Tourin alkuvuosien suurimmat nimet – Louis Trousselier, Hippolyte Aucouturier, Lucien Petit-Breton – tippuivat yksi kerrallaan hänen imustaan. Pisimpään Pottierin vauhdissa pysyi edellisvuoden Tourin mestari Henri Cornet, joka näki Pottierin selän katoavan kaukaisuuteen kaksi kilometriä ennen huippua.

Toisin kuin nykyään, tuolloin ei vuoristoetappien varrella yleisöä juuri ollut, eikä tietenkään suoraa selostusta radiossa saati helikopterikuvaa televisiossa tai wattimittarien dataa netissä. Suuri yleisö oli kisojen suhteen lehtiraporttien varassa. Lehdistö hehkutti vuolaasti Pottierin herooista mäennousua. Tourin pomomies Henri Desgrange ylisti Pottierin nousun Ballon d’Alsacen huipulle olleen yksi jännittävimmistä näytelmistä mitä hän oli ikinä nähnyt. »Ihmisten rohkeus, totta tosiaan, on ääretön», hän julisti. Legenda oli syntynyt.

Vuoret tulevat Tourille

Usein ajatellaan, että Ballon d’Alsacen kiipeäminen vuonna 1905 olisi Tourin historian ensimmäinen vuoristonousu. Tarkalleen ottaen näin ei ole, sillä jo ensimmäisellä Tourilla ylitettiin merkittäviä nousuja. Toisena vuonnahan reitti oli sama kuin ensimmäisenä. Heti historian ensimmäisellä etapilla poljettiin Col des Echarmeaux ja Col du Pin-Bouchin sekä toisella etapilla Col de la République, joka 1161 metrin korkeudellaan oli lähellä Ballon d’Alsacen korkeutta (1178 m), muttei se toki ollut hankaluudeltaan Ballonin veroinen eikä sen ylitys ollut oikein herättänyt kisaseuraajissa erityistä huomiota. Toisaalta vuoden 1905 Tourillakin valloitettiin Ballonia jälkeisellä etapilla vielä korkeampi nyppylä: Col Bayard 1246 m. Mutta korkein ei välttämättä ole vaikein, joten hankaluuden puolestakin Ballon d’Alsacen paikka Tourin klassikkomäkien joukossa on oikeutettu.

Ensimmäisen vuoren maine perustunee siihen, että Tourin johtaja Desgrange intoutui hehkuttamaan L’Auto-lehdessään (jonka levikinedistämiseksi Tour siis oli keksitty) Ballonille kapuamista niin vuolaasti. Nyt viimeistään tuli osoitetuksi, että pyörällä pystyi valloittamaan vuoria. Desgrange taas oli ympäriajon luoja ja hän pystyi siirtämään vuoria. Niitä vuoria tulisi Tourilla tämän jälkeen riittämään, sillä saatiinhan nyt urhoollisille kestävyysurheilun sankareille heidän arvoisensa näyttämö.

Kannattaa myös muistaa, että Ranska oli kärsinyt vuosien 1870–1871 sodassa karvaan tappion Preussille ja menettänyt Alsacen ja Lorrainen maakunnat saksalaisille. Vogeesien ylängöllä sijaitseva Ballon d’Alsace oli tuolloin aivan rajalla, joten sinne nousemisella oli myös symbolista merkitystä. Noustessa Ballon d’Alsacelle uhmattiin luonnon lisäksi myös rajan toisella puolella ranskalaisiksi miellettyjä alueita miehittävää Saksaa. Ensimmäisenä huipulle ehtineestä Pottierista tehtiinkin kansallissankari ja urheilusankari samalla kertaa.

Vaikka Pottier oli kammennut itsensä ylivertaisesti Vogeesien yli, oli huipulta 299:n kilometrin etapilla vielä pitkä matka maaliin. Hippolyte Aucouturier ohitti hänet ja ehätti etapin maaliin ensimmäisenä 11 minuuttia ennen Pottieria. Sen paremmin ei Pottierilla käynyt kokonaiskilpailunkaan suhteen, sillä hän joutui keskeyttämään kolme päivää urotekonsa jälkeen. Mutta hän tulisi vielä takaisin.

Vuoden 1906 Tourin voitto

Tourin isää Henri Desgrangesia on epäilty hieman sadistiseksi luonteeksi, mihin viittaisi myös hänen hänen haaveensa Tourin luonteesta: »Täydellinen Tour oli sellainen, jonka pystyisi ajamaan loppuun asti vain yksi ajaja.» (« Le Tour idéal sérait un tour où un seul coureur réussirait à terminer l’épreuve. ») Desgrange olikin kehitellyt vuoden 1906 Tourille uusia koetuksia. Kilpailu oli merkittävästi pidempi. Vuonna 1905 se oli ollut kokonaispituudeltaan 3021 km, nyt pituutta kertyi 4546 kilometriä. Etappien määrä nousi vain kahdella eli yhdestätoista kolmeentoista, joten myös etappien keskipituus kasvoi. Vertailun vuoksi kannattaa pitää mielessä, että viime vuosina Tourin pituus on ollut siinä 3500:n kilometrin molemmin puolin ja etappeja nykysääntöjen mukaan on 21.

4.7.1906 lähtöviivalle Pariisissa asettautui 76 kilpailijaa, joista vain 14 pääsi takaisin maaliin asti. Desgrangesin pirullinen tavoite vain yhdestä maaliin pääsijästä ei koskaan ollut näin lähellä, sillä keskenjättämisprosentti taitaa olla pienempi vain vuoden 1904 Tourilla, jolloin 88 lähti matkaan, mutta vain 15 pääsi maaliin.

Nyt kyseessä oli todellinen Ranskan ympäri ajo. Ensimmäistä kertaa suunnattiin aluksi pääkaupungista pohjoiseen Lilleen ja kierroksen aikana käytiin kaakossa Italian rajan pinnassa Nizzassa, lounaassa Espanjan rajalla Bayonnessa ja Ranskan läntisimmässä kolkassa Brestissä. Samoin uutena ideana oli yhden etapin alku siirretty toiseen kaupunkiin kuin mihin se oli edellisenä päivänä päättynyt. Ympäriajon ensimmäinen etappi päättyi Lilleen. Toinen, jättimäinen 400:n kilometrin mittainen etappi alkoi Lillen vierestä Douai’sta päättyen Nancyyn.

Pottier otti ensimmäisen ykkössijansa tällä toisella etapilla, samoin hän voitti seuraavat kolme etappia. Kolmannella etapilla oli taas Ballon d’Alsacen vuoro, eikä Pottier antanut muille armoa vaan teki irtioton, ajoi 250 km ylhäisessä yksinäisyydessään ja voitti etapin 45 minuutin erolla. Hän poimi vielä yhden etappivoiton viimeisellä eli Pariisiin päättyneellä kolmannellatoista etapilla. Pottierin yhteissaalis oli siten peräti viisi etappivoittoa.

Vuoden 1905 Tourista alkaen kisassa käytettiin voittajan selvittämiseksi yhteisajan sijaan pistelaskusysteemiä. Etapin voittaja sai yhden pisteen, toinen kaksi, kolmas kolme jne. Pisteet kolmeltatoista etapilta laskettiin sitten yhteen ja vähiten pisteitä saanut oli voittaja. Näin 1906 Tourin kolme parasta olivat:

1. René Pottier (Ranska) 31 pistettä
2. Georges Passeriez (Ranska) 39 pistettä
3. Louis Trousseriez (Ranska) 59 pistettä

Kyllä aikaakin otettiin, joten voittajalle laskettiin koko Tourin keskinopeudeksi 24,463 km/h. Se on rautainen suoritus ottaen huomioon etappien pituus, tuon aikakauden välineet (pyörissä ei esim. vaihteita) ja päällystämättömät, huonokuntoiset tiet. Tuolloin ei myöskään voinut lymyillä pääjoukossa eikä joukkuetovereistakaan ollut paljon apua, vaan kilpailijat ajoivat pitkiä pätkiä yksikseen, jopa satoja kilometrejä.

Joskus muuten näkee väitettävän, että alkuaikojen kisapyörät olisivat olleet karmean painavia, jopa 20–25-kiloisia. Pottieristäkin on vielä viime vuosinakin kerrottu kirjoissa legendaa, että hän olisi kiivennyt Ballon d’Alsace-vuorelle 20:n kilometrin tuntinopeudella vaikka pyörä painoi 20 kg. Nopeus oli varmasti kutakuinkin oikea, sillä Pottier tiputti kyydistään myös kilpailun johtajan Desgrangesin auton. Pyörien paino taas ei ole oikein, sillä Tourin ensivuosien pyörät painoivat noin 11–13 kiloa.

Miksi pisteet?

Miksi vuosina 1905–1912 käytettiin pistelaskusysteemiä? Vuoden 1904 Tourin monenkarvaisten sääntörikkomusten takia Desgranges meinasi lyödä hanskat tiskiin kahden järjestetyn kisan jälkeen. Pitkien etappien aikana, joista osa ajettiin vielä yöaikaan, oli äärettömän vaikeaa estää kilpailijoita harjoittamasta jos jonkinmoista vilppiä. Joku oli hypännyt junan kyytiin. Toisia epäiltiin vedetyn auton perässä. Olivatpa näet keksineet sellaisen konstin, että ajaja puri hampaidensa välissään pullonkorkkia, johon oli kiinnitetty naru. Näin naru saatiin äkkiä kiskaistua vetävään autoon, jos kontrolli osui kohdalle.

Säännöt olivat alkuvuosina epäinhimillisen ankarat, sillä etappien aikana pyörien korjaaminen ja jopa syöminen oli kielletty, vaikka etapilla saattoi olla mittaa peräti 471 kilometriä. Vuoden 1904 kisan sääntörikkomusten selvittely meni marraskuun loppuun asti, jolloin kisan neljä ensimmäistä ja yhteensä kaikkiaan 29 ajajaa hylättiin. Historian ensimmäisen Tourin voittaja Maurice Garin oli toisessakin ympäriajossa ollut nopein, mutta hänetkin hylättiin, koska hän oli syönyt taipaleella. No, epäiltiin hänen myös junailleen osan matkaa. Voittajaksi julistettiin kisan vitonen, vasta 19-vuotias Henri Cornet, joka on yhä edelleen Tourin nuorin voittaja. Pistelaskusysteemillä ja muutamilla muilla uudituksilla yritettiin siis saada Touria alusta asti vaivannut vilppi vähenemään.

Loistava tulevaisuus

Pottier ennätti kisailla vain muutaman kauden, mutta kohosi maineeseen seriöösinä mutta tasaisen varmana ja sitkeänä maanteiden kuninkaana. Miehen, joka oli »kapea kuin tulitikku ja patamusta», palkintoluetteloon kertyi myös Paris–Roubaix-kisan kakkossija vuonna 1905 ja kolmossija seuraavana vuonna. Kakkonen hän oli myös Bordeaux–Paris-kisassa (1905). Hänen viimeiseksi voimannäytökseen jäi Pariisin Buffalo-velodromilla ajettu vuorokauden kestävä Bol d’or -ajo, jonka hän voitti polkemalla tandemin peesissä 925,29 kilometriä.

Vaikka Pottier olikin historian ensimmäinen todellinen mäkimies, hän ei voittanut parhaan mäkimiehen titteliä, sillä siitä alettiin kisailla vasta vuonna 1933. Pisteistä kilpaileminen muuten palasi Tourille kisan 50-vuotissynttärinä, kun alettiin kamppailla myös vihreästä parhaan pistemiehen paidasta (maillot verte).

»Kuningas René» hallitsi vuoden 1906 Touria siihen tyyliin, että hänelle povattiin vielä montaa voittoa. Uransa huipulla ollut Pottier oli kuitenkin seuraavan Tourin alkaessa jo vaihtanut taivaalliseen talliin, joten Pariisissa juhlittiin uutta voittajaa. Ranskalainen Lucien Petit-Breton voittikin sitten ensimmäisenä pyöräilijänä Tourin kahtena vuonna peräkkäin (1907 & 1908).

Tourin organisaatio päätti jo vuonna 1908 kunnioittaa René Pottierin muistoa pystyttämällä Ballon d’Alsacen huipuille hänelle graniittisen kivipaaden, jossa muistutettiin hänen herooisista suorituksistaan.

pottier_stele

Kirjallisuutta

(näistä kirjoista löytää vilahduksia Pottierista)

Jacques Augendre, Le Tour – 25 étapes de légende. Éditions Solar, Paris 2009.

Ellis Bacon, Mapping le Tour – Updated History and Route Map of Every Tour de France race. Collins, Glasgow 2014.

Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La Fabuleuse histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière, Paris 1997/2011.

Daniel Friebe & Pete Goding, Pyöräilyn klassikkonousut. WSOY, Helsinki 2011.

Serge Laget et al., Cols mythiques du Tour de France. L’Équipe, Paris 2005.

Maurice Lazell, Tour de France: The Complete History of the World’s Greatest Cycle Race. Carlton Books, London 2014.

Pascal Sergent, Grimpeurs – Le dico. Éditions Alan Sutton, Saint-Cyr-sur-Loire 2011.